sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Suurien muutoksien päivä
Budapestissa sataa, Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja mä oon lähdössä Suomeen.
lauantai 14. toukokuuta 2011
Pieni ihana kaupunki
Vietin perjantain kaupungissa jolla on ihmeellisen lyhyt ja yksinkertinen nimi: Szeged (vertaa esim. Székesfevérváriin). Szegedissä oli viinifestarit ja polttava auringonpaiste.
Budapestin katuja koristavat kodittomat ja rakennusten seiniä peittävät saasteet olivat kaukaisia asioita ja mikä ihmeellisintä: autot ja bussit eivät yrittäneet ajaa päälle.
Syötiin unkarin parasta jätskiä ja maisteltiin viiniä. Oli ihana päivä.
Budapestin katuja koristavat kodittomat ja rakennusten seiniä peittävät saasteet olivat kaukaisia asioita ja mikä ihmeellisintä: autot ja bussit eivät yrittäneet ajaa päälle.
Syötiin unkarin parasta jätskiä ja maisteltiin viiniä. Oli ihana päivä.
keskiviikko 11. toukokuuta 2011
The last days of hedonism
Viime yönä istuskeltliin Tonavan rannassa katsellen iltavalaistuja siltoja ja keskiaikaista linnaa, juoden opiskelijabudjetilla ostettua unkarilaista olutta ja viiniä. Kohta on maanantai. Ei pelkästään siinä merkityksessä, että se on viikonpäivä jona lennän Suomeen. Myös yli kolmen kuukauden lomani todellisuudesta vaihtuu arjeksi.
Hei hei halpa olut ja mielikuvitukselliset pikku kahvilat. Hei hei kuumat lähteet ja kylpylät. Hei hei Tonava ja Budan kukkulat...
Mutta on myös hyvä mennä Suomeen. Haistelemaan meri-ilmaa ja totuttautumaan todellisuuteen. On hyvä palata todellisuuteen ennenkuin elämä hemmottelee pilalle.
Hei hei halpa olut ja mielikuvitukselliset pikku kahvilat. Hei hei kuumat lähteet ja kylpylät. Hei hei Tonava ja Budan kukkulat...
Mutta on myös hyvä mennä Suomeen. Haistelemaan meri-ilmaa ja totuttautumaan todellisuuteen. On hyvä palata todellisuuteen ennenkuin elämä hemmottelee pilalle.
sunnuntai 8. toukokuuta 2011
Raikasta ilmaa ja ilmaista viiniä
Koulu tarjosi 400 forintilla eli vajalla 1,5 eurolla viininmaistelumatkan pikkukylään. Ennen puoli-ilmaista illallista ja sitä viiniä oli kuitenkin pikku patikkaretki kansallispuistossa.
Metsikössä vaellus oli kaikessa tervehenkisyydessään todella mukavaa, mutta seuratessamme polkujen sijaan ryhmänjohtajaa saimme kosketuksen todelliseen pusikkoon ja puolisen tuntia eksyksissä oloa. Parin tunnin rämpimisen ja lopulta hieman leveämpien polkujen jälkeen saavuimme jonkun linnan raunioille ja 99% porukasta alkoi olla vähän vittuuntuneita helteiseen metsikköön. Kreivin aikaan saimme kuulla, että läheiselle parkkipaikalle on järjestetty virvokkeita. Ryystimme kaivovettä, sekä viinistä ja vedestä sekoitettua juomaa eli fröccsiä auringon polttaessa jo valmiiksi punehtuneita olkapäitä.
Tankkauksen jälkeen oli taas tieodossa patikointia, mutta tällä kertaa oikein asfalttipäällysteisellä tiellä. Pellon reunassa ruskettuessani keskustelin suomalaisuudesta ja puolalaisuudesta sekä luonnollisesti vodkasta.
Perillä odotti ulos katettu pöytä peltojen ja viinikellarin välissä. Friteerattuja herkkusieniä, juustoa ja viiniä suoraan viereisiltä rypäleviljemiltä.
Viiniä sai juoda niin paljon kehtasi pyytää.
Metsikössä vaellus oli kaikessa tervehenkisyydessään todella mukavaa, mutta seuratessamme polkujen sijaan ryhmänjohtajaa saimme kosketuksen todelliseen pusikkoon ja puolisen tuntia eksyksissä oloa. Parin tunnin rämpimisen ja lopulta hieman leveämpien polkujen jälkeen saavuimme jonkun linnan raunioille ja 99% porukasta alkoi olla vähän vittuuntuneita helteiseen metsikköön. Kreivin aikaan saimme kuulla, että läheiselle parkkipaikalle on järjestetty virvokkeita. Ryystimme kaivovettä, sekä viinistä ja vedestä sekoitettua juomaa eli fröccsiä auringon polttaessa jo valmiiksi punehtuneita olkapäitä.
Tankkauksen jälkeen oli taas tieodossa patikointia, mutta tällä kertaa oikein asfalttipäällysteisellä tiellä. Pellon reunassa ruskettuessani keskustelin suomalaisuudesta ja puolalaisuudesta sekä luonnollisesti vodkasta.
Perillä odotti ulos katettu pöytä peltojen ja viinikellarin välissä. Friteerattuja herkkusieniä, juustoa ja viiniä suoraan viereisiltä rypäleviljemiltä.
Viiniä sai juoda niin paljon kehtasi pyytää.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Viikon henkisyyshetki
Kävin eilen patikoimassa maan sydänchakran tienoilla. Oli vihreää, raikasta ja vuoristoista, eksyinkin melkein.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Ei menny ihan niinku Strömsössä..
Kuvittelin meneväni merkittäväänkin turistikohteeseen suunnitellessani matkaa kaupungin laidalle puistoon johon on roudattu kommunistiaikaisia patsaita.
No ensin ihan omaa älykkyyttäni etsin bussia väärältä rautatieasemalta. Löydettyäni kartan ja huomattuani virheeni etsin bussin sille oikealle rautatieasemalle. Oikealta rautatieasemalta piti ottaa bussi, bussia piti odottaa 20 minuuttia. Vastapainona tämä bussi oli modernimpi ja siistimpi kuin paikallisliikenteen bussit. Reilun kymmenen minuutin kuluttua näin patsaspuiston pysäkin vilahtavan ohi. Samaan aikaan vieressäni istuva täti kysyi tiedänkö jotain tiettyä pysäkkiä ja kerroin että olen ilmeisesti itse väärässä paikassa enkä löydä bussista edes Stop -nappia. Yksi valtavan bussin kahdesta tai kolmesta Stop -nappulasta oli kuitenkin ihan penkkini vieressä ja lopulta olin mennyt vain kaksi pysäkkiä liian pitkälle -mikä tarkoitti vajaan puolen tunnin kävelyä autotien ja loputtoman pusikon välisellä kapealla hiekkakaistaleella.
Erään ohi ajavan auton töötättyä aloin tarkkailla ympäristöäni. Hetken päästä vanha mies pysähtyi vastakkaiselle bussipysäkille ja tuijotti kävellessäni ohi...ehkä hän halusi auttaa jos olen eksynyt...Muutama auto hidasti kohdallani, joka kerta autoa ajoi mies, yhdellä oli ikkuna auki ja hidastaessaan hän haki katsekontaktia. Olin jo melkein perillä kun se sama mies tuli toisesta suunnasta takaisin, hidasti ja huuteli jotain josta ymmärsin vain sen verran, että hän halusi minut autoonsa. Mies ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan englantia, mutta käsimerkeistäni hän lopulta tajusi ajaa pois.
Päästyäni oikealle bussipysäkille kävelin välittömästi tien toiselle puolelle ja jäin odottamaan bussia takaisinpäin. Olin tehnyt matkaa patsaspuistoon melkein kolme tuntia, mutta kun pääsin perille en halunnut muuta kuin päästä takaisin kaupunkiin.
Tänään yritin uudella onnella. Pääsin perille ilman ongelmia, mutta huomasin, että kyseinen puistopläntti ei ollut ollenkaan kaiken vaivannäön arvoista. Olin alueella alle puoli tuntia ja mennessäni takaisin bussipysäkille tien vastakkaisella puolella ajava rekkamies hidasti, tööttäsi ja teki vihjailevia liikkeitä kädellään ja suullaan...
Luulin siis meneväni turistirysään, mutta todellisuudessa menin vasemmalla kädellä huitaistuun ulkoilmamuseon irvikuvaan erittäin huonomaineisella alueella.
Kiitos taas elämä tästäkin.
No ensin ihan omaa älykkyyttäni etsin bussia väärältä rautatieasemalta. Löydettyäni kartan ja huomattuani virheeni etsin bussin sille oikealle rautatieasemalle. Oikealta rautatieasemalta piti ottaa bussi, bussia piti odottaa 20 minuuttia. Vastapainona tämä bussi oli modernimpi ja siistimpi kuin paikallisliikenteen bussit. Reilun kymmenen minuutin kuluttua näin patsaspuiston pysäkin vilahtavan ohi. Samaan aikaan vieressäni istuva täti kysyi tiedänkö jotain tiettyä pysäkkiä ja kerroin että olen ilmeisesti itse väärässä paikassa enkä löydä bussista edes Stop -nappia. Yksi valtavan bussin kahdesta tai kolmesta Stop -nappulasta oli kuitenkin ihan penkkini vieressä ja lopulta olin mennyt vain kaksi pysäkkiä liian pitkälle -mikä tarkoitti vajaan puolen tunnin kävelyä autotien ja loputtoman pusikon välisellä kapealla hiekkakaistaleella.
Erään ohi ajavan auton töötättyä aloin tarkkailla ympäristöäni. Hetken päästä vanha mies pysähtyi vastakkaiselle bussipysäkille ja tuijotti kävellessäni ohi...ehkä hän halusi auttaa jos olen eksynyt...Muutama auto hidasti kohdallani, joka kerta autoa ajoi mies, yhdellä oli ikkuna auki ja hidastaessaan hän haki katsekontaktia. Olin jo melkein perillä kun se sama mies tuli toisesta suunnasta takaisin, hidasti ja huuteli jotain josta ymmärsin vain sen verran, että hän halusi minut autoonsa. Mies ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan englantia, mutta käsimerkeistäni hän lopulta tajusi ajaa pois.
Päästyäni oikealle bussipysäkille kävelin välittömästi tien toiselle puolelle ja jäin odottamaan bussia takaisinpäin. Olin tehnyt matkaa patsaspuistoon melkein kolme tuntia, mutta kun pääsin perille en halunnut muuta kuin päästä takaisin kaupunkiin.
Tänään yritin uudella onnella. Pääsin perille ilman ongelmia, mutta huomasin, että kyseinen puistopläntti ei ollut ollenkaan kaiken vaivannäön arvoista. Olin alueella alle puoli tuntia ja mennessäni takaisin bussipysäkille tien vastakkaisella puolella ajava rekkamies hidasti, tööttäsi ja teki vihjailevia liikkeitä kädellään ja suullaan...
Luulin siis meneväni turistirysään, mutta todellisuudessa menin vasemmalla kädellä huitaistuun ulkoilmamuseon irvikuvaan erittäin huonomaineisella alueella.
Kiitos taas elämä tästäkin.
maanantai 2. toukokuuta 2011
Mä en kestä
Luulenpa, että pahin on nyt, nämä viimeiset kaksi viikkoa. Melkein kaikki deadlinet koulussa on nyt, mutta en pysty enää keskittyä opiskeluun. En pysty nukkumaan enkä pysty heräämään aamulla. Kaikki muuttuu kohta taas niin radikaalisti.
En ole nähnyt Manua sen jälkeen kun lähdin tänne. Ja nämä kolme kuukautta ovat olleet p.i.t.k.i.ä joten nyt kun alkaa odottaa sitä näkemistä, on niin levoton olo, että haluaisi kiipeillä seiniä pitkin.
En ole nähnyt Manua sen jälkeen kun lähdin tänne. Ja nämä kolme kuukautta ovat olleet p.i.t.k.i.ä joten nyt kun alkaa odottaa sitä näkemistä, on niin levoton olo, että haluaisi kiipeillä seiniä pitkin.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Takaisin perussuomeen
Ei voi kuin katsella ja kuunnella miten päivät ja viikot viuhuvat ohi. Ne loppuvat ennenkuin ehtivät edes alkaa. Muutaman viikon kuluttua olen taas Suomessa, onneksi vain muutaman päivän. Rakastettava kouluni kustantaa kahden viikon kurssin Bulgariassa.
Mutta sen jälkeen, julma totuus: Suomi, on taas raastavaa arkipäivää.
Mutta sen jälkeen, julma totuus: Suomi, on taas raastavaa arkipäivää.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Naapurirakkautta
Mainitsin jo aiemmin naapuriasunnon omistajista joiden mielestä ulkona istuskelu ja sen sellainen rento elämäntyyli on kauhistuttavaa. He ovat myymässä asuntoaan ja pelkäävät pontetiaalisten ostajien pelästyvän naapurikämpän nuorisoa niin paljon, että jää rahat saamatta.
He olivat viikko sitten purkaneet tuskiaan Stiinan kaverille. Naapuri oli ilahtunut, kuullessaan että muutan kohta pois Unkarista "Hyvä, se säikäyttää kaikki naapurit". Vuokranantajamme oli kuulemma saanut samanlaista kunnioittavaa kohtelua kun itse aikoinaan asui tässä.
Nuo tyhmät ihmiset ansaitsivat kaiken julmuuden ja oveluuden mikä meillä on antaa, mutta koska ei maailmaa sotimalla paranneta olemme olleet kilttejä, suorastaan armollisia ja ainoastaan kuivattaneet värikkäitä alusvaatteita heidän ovensa edessä ja liimanneet ulko-oveemme Greenpeacen sateenkaari -tarran ja tantra jooga mainoksen, jossa on hyvin intiimi kuva.
He olivat viikko sitten purkaneet tuskiaan Stiinan kaverille. Naapuri oli ilahtunut, kuullessaan että muutan kohta pois Unkarista "Hyvä, se säikäyttää kaikki naapurit". Vuokranantajamme oli kuulemma saanut samanlaista kunnioittavaa kohtelua kun itse aikoinaan asui tässä.
Nuo tyhmät ihmiset ansaitsivat kaiken julmuuden ja oveluuden mikä meillä on antaa, mutta koska ei maailmaa sotimalla paranneta olemme olleet kilttejä, suorastaan armollisia ja ainoastaan kuivattaneet värikkäitä alusvaatteita heidän ovensa edessä ja liimanneet ulko-oveemme Greenpeacen sateenkaari -tarran ja tantra jooga mainoksen, jossa on hyvin intiimi kuva.
Vähän pihalla
On hassua tulla kotiin matkalta, kun se koti on maassa jossa on asunut vain pari kuukautta, mutta matkakohteeseen verrattuna se tuntuu kodilta ja monet uudet asiat tuntuvat jo arkipäiväisiltä.
Kun tulen kotiin Unkariin pystyn ymmärtämään ihmisten puheesta hyvin vähän, pystyn käymään vain mitättömän yksinkertaisia keskusteluja maan virallisella kielellä. Mutta se että ymmärtää jotain, on jo paljon.
Olen tottunut elämään kuplassani. Käytännössä en ymmärrä yhtään mitä ympärilläni puhutaan, enkä voi kommunikoida sujuvasti kenen tahansa kanssa kielimuurin takia. Kaveripiirini ulkopuolella olen aina vähän eristykissä todellisuudesta.
Kaupan kassalla sekoitan sujuvasti unkaria ja englantia. Tutuille puhun vahingossa suomea. Saatan vastata suomen kieliseen kysymykseen englanniksi ja toisinpäin, sillä kun ymmärrän jotain, en rekisteröi millä kielellä tai keinolla viesti välitettiin.
Kun kävimme kaverini kanssa oopperassa Wienissä, emme edes aluksi panneet merkille sitä ettemme ymmärrä esityksestä mitään. Niin luonnollista siitä on tullut.
Kun tulen kotiin Unkariin pystyn ymmärtämään ihmisten puheesta hyvin vähän, pystyn käymään vain mitättömän yksinkertaisia keskusteluja maan virallisella kielellä. Mutta se että ymmärtää jotain, on jo paljon.
Olen tottunut elämään kuplassani. Käytännössä en ymmärrä yhtään mitä ympärilläni puhutaan, enkä voi kommunikoida sujuvasti kenen tahansa kanssa kielimuurin takia. Kaveripiirini ulkopuolella olen aina vähän eristykissä todellisuudesta.
Kaupan kassalla sekoitan sujuvasti unkaria ja englantia. Tutuille puhun vahingossa suomea. Saatan vastata suomen kieliseen kysymykseen englanniksi ja toisinpäin, sillä kun ymmärrän jotain, en rekisteröi millä kielellä tai keinolla viesti välitettiin.
Kun kävimme kaverini kanssa oopperassa Wienissä, emme edes aluksi panneet merkille sitä ettemme ymmärrä esityksestä mitään. Niin luonnollista siitä on tullut.
lauantai 16. huhtikuuta 2011
En uskonut että vodka voi maistua hyvältä...
...kunnes maistoin puolalaista vodkaa. Suosittelen. Enkä ihan uskonut äärimmäiseen julmuuteen, kunnes kävin Auschwitzissa.
Budapestista menee bussi Krakovaan. Se ajaa Slovakian läpi ja matka mutkittelevia teitä pikkukylien ja kaupunkien läpi kestää noin seitsemän tuntia. Maisemia katsellessa sijoitin itseni johonkin satukirjaan todellisuuden sijaan. Kukkulat, laaksot, pienet mökit ja purot, hiljainen lumisade... ja perillä Krakovassa oli keskiaikainen keskusta.
Olin siis kolmen päivän "luokkaretkellä" koulukavereiden kanssa. Matka sisälsi kauniita rakennuksia, ihania ihmisiä ja ahdistavaa, surullista historiaa. Ja tapasin myös Krakovassa vaihdossa olevan luokkakaverin.
Nyt on kevätloma ja pitäisi opiskella...
Budapestista menee bussi Krakovaan. Se ajaa Slovakian läpi ja matka mutkittelevia teitä pikkukylien ja kaupunkien läpi kestää noin seitsemän tuntia. Maisemia katsellessa sijoitin itseni johonkin satukirjaan todellisuuden sijaan. Kukkulat, laaksot, pienet mökit ja purot, hiljainen lumisade... ja perillä Krakovassa oli keskiaikainen keskusta.
Olin siis kolmen päivän "luokkaretkellä" koulukavereiden kanssa. Matka sisälsi kauniita rakennuksia, ihania ihmisiä ja ahdistavaa, surullista historiaa. Ja tapasin myös Krakovassa vaihdossa olevan luokkakaverin.
Nyt on kevätloma ja pitäisi opiskella...
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Unkari-Itävalta
Budapestista pääsee kolmessa tunnissa Wieniin ja bussimatka kustantaa 25 euroa. Joten tämä tilaisuus oli vähän niinkuin pakko käyttää. Unkariin jotakuinkin tottuneena Itävallan matka oli hyvin mielenkiintoinen. Miten moni asia voikaan muuttua kolmen tunnin ajomatkan aikana...
Wienissä nimittäin on tasaisia katuja eikä asfaltoituja kärrypolkuja. Kadut on lakaistu hammasharjalla ja nurmikot leikattu kynsisaksilla. Kukaan ei näytä käyvän paskaduunissa, kaikilla on mukavat kengät ja siellä loikoillaan hyvin hoidetuissa puistoissa linnojen ja kirkkojen edustoilla. Tunnelma on rauhallisen onnellinen kuin nukketalossa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, sellaisilta kuin ihmisinä haluavat -eivät farkkumainosten halpakopioilta. Kerjäläisten sijaan kadulla turistien rahoja kyttää Kansallisoopperan lipunmyyjät.
Mekin kävimme oopperassa, sunnutai-iltana. Kahden euron seisomapaikoilta pääsi livahtamaan ylärivin vapaille penkeille.
Wienissä nimittäin on tasaisia katuja eikä asfaltoituja kärrypolkuja. Kadut on lakaistu hammasharjalla ja nurmikot leikattu kynsisaksilla. Kukaan ei näytä käyvän paskaduunissa, kaikilla on mukavat kengät ja siellä loikoillaan hyvin hoidetuissa puistoissa linnojen ja kirkkojen edustoilla. Tunnelma on rauhallisen onnellinen kuin nukketalossa. Ihmiset näyttävät ihmisiltä, sellaisilta kuin ihmisinä haluavat -eivät farkkumainosten halpakopioilta. Kerjäläisten sijaan kadulla turistien rahoja kyttää Kansallisoopperan lipunmyyjät.
Mekin kävimme oopperassa, sunnutai-iltana. Kahden euron seisomapaikoilta pääsi livahtamaan ylärivin vapaille penkeille.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Suomea ja ulkomaita
Alle kuuden viikon päästä takaisin Suomeen..kuusi viikkoa menee aika nopeesti. En tiedä mitä ajattelisin tästä "kotiinpaluusta", oon kehittänyt aikamoiset angstit Helsingin tylsyyttä ja suomalaista mentaliteettia kohtaan. Toisaalta, eilen käydessäni suurlähetystöllä äänestämässä törmäsin luonnollisesti muutamaan suomea puhuvaan suomalaiseen. Aistin ystävällisyyden heidän vähäeleisyydessään eikä kukaan lässyttänyt mitään turhaa vain kohteliaisuudesta, tunsin oloni kotoisaksi.
Mutta tiedän, että tämä Unkariin muutto oli vasta alkua...
Huomenna aamulla lähden kahden koulukaverin kanssa bussilla Wieniin. Suomalaiselle on hyvin eksoottista mennä ulkomaille bussilla. Ensi viikon keskiviikkona lähdetään isommalla porukalla Krakovaan ja käydään myös Auswitcissa. Sitten on viikon loma joka kuluu ahkerasti opiskellessa.
Tämä minun elämäni ei ole lainkaan hullumpaa tällä hetkellä.
Mutta tiedän, että tämä Unkariin muutto oli vasta alkua...
Huomenna aamulla lähden kahden koulukaverin kanssa bussilla Wieniin. Suomalaiselle on hyvin eksoottista mennä ulkomaille bussilla. Ensi viikon keskiviikkona lähdetään isommalla porukalla Krakovaan ja käydään myös Auswitcissa. Sitten on viikon loma joka kuluu ahkerasti opiskellessa.
Tämä minun elämäni ei ole lainkaan hullumpaa tällä hetkellä.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
tiistai 29. maaliskuuta 2011
MIKSI?
Olen päättänyt armahtaa itseni ja lopettaa Forensic Crime Fiction -kurssin. Ei siinä luennoilla istumisessa mitään vikaa ole, mutta ne tehtävät... Ensi kerraksi pitäisi katsoa muutamia CSI -jaksoja, lukea jotain akateemista lässytystä ja vastata kysymyksiin kuten:
"Gever says that computer-science provides CSIs with tools of power. In the
light of Gever's argument, compare the 'reality-effect' of the technological apparatus featured
in an episode of CSI and CSI: Miami."
"Gever claim that CSI relies on a number of persistent references to the primacy
of vision in the production of scientific/medical knowledge. How do you interpret this claim?
(Give examples!)"
"Compare the role of color-coding in an episode of CSI and CSI:Miami."
"Gever says that computer-science provides CSIs with tools of power. In the
light of Gever's argument, compare the 'reality-effect' of the technological apparatus featured
in an episode of CSI and CSI: Miami."
"Gever claim that CSI relies on a number of persistent references to the primacy
of vision in the production of scientific/medical knowledge. How do you interpret this claim?
(Give examples!)"
"Compare the role of color-coding in an episode of CSI and CSI:Miami."
Opiskelu
Silmääni osui eräs muistiinpano kouluvihossa: "Adrogyyni, pitkät, sormet, pitkät kädet, kaulassa kolme ryppyä, hiukset:kiharat, isot korvat, yhdistyvät kulmakarvat."
Otsikko oli: "Miten tunnistaa Buddhan?"
Otsikko oli: "Miten tunnistaa Buddhan?"
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Normipäivä
Muistan erään maanantain jolloin kouluun herääminen oli vähintään yhtä vaikeaa kuin aina mulloinkin. Olin ainut joka ei ollut palauttanut brittikirjallisuuden lisätehtävää määräaikaan mennessä.
Koulun jälkeen otin bussin kotiinpäin, meinasin vaihtaa metroon, mutta päätinkin kävellä kun olin niin lähellä Tonavaa ja iltavalaistua ketjusiltaa. Tonavaa, Budaa ja siltoja katsellessa unohtaa aina kaiken mistä saattaisi vaikka vahingossa murehtia.
Ketjusillan toisessa päässä on monta sataa vuotta vanha pitkä tunneli, johon ei todellakaan ole suunniteltu mitään ilmastointia joten nykyään kun sen läpi menee autotie, jalankulkijoiden hengitysilmalle ei jää kovin hyviä mahdollisuuksia, kuten tavallista, jäin odottamaan bussia mennäkseni tunnelin ali seuraavalle pysäkille.
Liikenneympyrässä kuljeskeli poliisi. Kohta paikalle ajoi poliisiauto sekä moottoripyöräpoliisi. Tielle ajoi pari autoa lisää sulkien liikenteen joka suunnasta. Pariin minuuttiin ei näyttänyt tapahtuva mitään. Lopulta paikalla olevat autot ja moottoripyörät lähtivät kaahaamaan sillan yli ja kulman takaa ajoi lisää moottoripyöräpoliiseja yksi kerrallaan, jokainen pysähtyi hetkeksi ja kiihdytti sitten sillalle. Loputa kulman takaa tuli vielä noin 15 moottoripyrää, saman verran poliisiautoja ja vielä siviilipoliisiautoja. Viimeisenä tuli vielä paketiautollinen poliiseja.
Sitten tilanne oli ohi. Otinkin bussin joka kiertää Budan Linnan alueen läpi ja katselin maisemia.
Sitten kävin ruokakaupassa ja menin kotiin.
Koulun jälkeen otin bussin kotiinpäin, meinasin vaihtaa metroon, mutta päätinkin kävellä kun olin niin lähellä Tonavaa ja iltavalaistua ketjusiltaa. Tonavaa, Budaa ja siltoja katsellessa unohtaa aina kaiken mistä saattaisi vaikka vahingossa murehtia.
Ketjusillan toisessa päässä on monta sataa vuotta vanha pitkä tunneli, johon ei todellakaan ole suunniteltu mitään ilmastointia joten nykyään kun sen läpi menee autotie, jalankulkijoiden hengitysilmalle ei jää kovin hyviä mahdollisuuksia, kuten tavallista, jäin odottamaan bussia mennäkseni tunnelin ali seuraavalle pysäkille.
Liikenneympyrässä kuljeskeli poliisi. Kohta paikalle ajoi poliisiauto sekä moottoripyöräpoliisi. Tielle ajoi pari autoa lisää sulkien liikenteen joka suunnasta. Pariin minuuttiin ei näyttänyt tapahtuva mitään. Lopulta paikalla olevat autot ja moottoripyörät lähtivät kaahaamaan sillan yli ja kulman takaa ajoi lisää moottoripyöräpoliiseja yksi kerrallaan, jokainen pysähtyi hetkeksi ja kiihdytti sitten sillalle. Loputa kulman takaa tuli vielä noin 15 moottoripyrää, saman verran poliisiautoja ja vielä siviilipoliisiautoja. Viimeisenä tuli vielä paketiautollinen poliiseja.
Sitten tilanne oli ohi. Otinkin bussin joka kiertää Budan Linnan alueen läpi ja katselin maisemia.
Sitten kävin ruokakaupassa ja menin kotiin.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
Vanheneminen
Täytin viime sunnuntaina 24. En keksinyt mitään sen juhlavampaa tekemistä kuin käydä eräässä kierrätystapahtumassa ja olla onnellinen siitä, että olen Budapestissa. Vuosi sitten mulle ei olis tullut mieleenkään että asun jossain Unkarissa.
Mulla on nyt vitun paljon siistimpää ku vuosi sitten.
Kahvilaa etsiskellessä löytyikin ihan älytön karkkikauppa jossa taannuin jälleen lapseksi niinkuin mulla on tapana aina lapsellisia kuvia, värikkäitä muffinseja tai karusellihevosia nähdessäni. Innostuksesta täristen ostin "ilmapalloilla" koristellun suklaavadelmamuffinsin ja kannoin sitä värikkäässä laatikossa kuin arvokkainta omistamaani asiaa. (tilanteella on todistaja, joten päätin myöntää itse ihan avoimesti)
Mulla on nyt vitun paljon siistimpää ku vuosi sitten.
Kahvilaa etsiskellessä löytyikin ihan älytön karkkikauppa jossa taannuin jälleen lapseksi niinkuin mulla on tapana aina lapsellisia kuvia, värikkäitä muffinseja tai karusellihevosia nähdessäni. Innostuksesta täristen ostin "ilmapalloilla" koristellun suklaavadelmamuffinsin ja kannoin sitä värikkäässä laatikossa kuin arvokkainta omistamaani asiaa. (tilanteella on todistaja, joten päätin myöntää itse ihan avoimesti)
Suomessa tällaista säätä kutsuttaisiin kesäksi
Reilussa kahdessa kuukaudessa on tapahtunut aivan valtavasti ja silti mä en tiedä tästä kaupungista saati tästä maasta kovin paljoa.
Torstaina kävin Annastiinan kanssa lettubaarissa joka on auki vuorokauden ympäri. Lounaaksi lettu pinaattikastikkeella ja jälkiruuaksi lettu kookoskermalla...!
Lettujen jälkeen mentiin ihanalla ikivanhalla HÉV -junalla Szentendre -nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä oli pastellinvärisiä taloja, hevoskärryt, mukulakiviä ja pieniä kujia. Mentiin kivalle terassille lämpimän päivän kunniaksi (jotain +20) ja yksien oluiden jälkeen huomattiin olevanne kivassa pienessä nousuhumalassa. Hoipertelimme mutkikkaita katuja juna-asemalle, mutta ennen kotimatkaa tankattiin vielä kamalassa, mutta halvassa pubissa. Budapestissa ilta jatkui ja jatkui...niinkuin sillä yleensä on tapana.
Tänään oli karnevaali-henkinen mielenosoitus erään taiteilijatalon sulkemista vastaan. Siellä oli paljon hauskannäköisiä hippejä sun muita hymysuita.
Torstaina kävin Annastiinan kanssa lettubaarissa joka on auki vuorokauden ympäri. Lounaaksi lettu pinaattikastikkeella ja jälkiruuaksi lettu kookoskermalla...!
Lettujen jälkeen mentiin ihanalla ikivanhalla HÉV -junalla Szentendre -nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä oli pastellinvärisiä taloja, hevoskärryt, mukulakiviä ja pieniä kujia. Mentiin kivalle terassille lämpimän päivän kunniaksi (jotain +20) ja yksien oluiden jälkeen huomattiin olevanne kivassa pienessä nousuhumalassa. Hoipertelimme mutkikkaita katuja juna-asemalle, mutta ennen kotimatkaa tankattiin vielä kamalassa, mutta halvassa pubissa. Budapestissa ilta jatkui ja jatkui...niinkuin sillä yleensä on tapana.
Tänään oli karnevaali-henkinen mielenosoitus erään taiteilijatalon sulkemista vastaan. Siellä oli paljon hauskannäköisiä hippejä sun muita hymysuita.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Eräänä aamuna eräässä talossa Maros Utcalla
Mennään Annastiinan kanssa istumaan aamukahville ulko-oven eteen, juuri niin kuin lämpiminä kevätpäivinä pitääkin tehdä. Naapurikämpässä on joku remppa meneillään ja omistajat seisoskelevat pihassa.
Olemme hädin tuskin istahtaneet kynnykselle kun saamme kuulla, että meidän pitäisi heittää pois kaikki kuolleet kukat ovemme vierestä. Ja tässä sisäpihallahan ei saa polttaa. Ja meidän täytyisi oikeastaan mennä sisään, sillä naapurikämppää ollaa myymässä ja vanha pariskunta on tulossa katsomaan sitä. Ja se, että me emme saa istuskella pihassa ei johdu varsinaisesti siitä tupakasta... Naisen äänensävy on ilkeä ja naama hapan, mies on jo mennyt kadulle odottamaan potentiaalisia ostajia. Sitten kun asunto on myyty ja maksettu niin sitten kyllä saamme tehdä pihalla ihan mitä huvittaa, mutta nyt meidän täytyy mennä piiloon.
Saamme olla onnellisia siitä faktasta, että en puhu unkaria. Provosoituminen on nimittäin toinen nimeni. Varsinaista sotaa meidän ja asunnon omistajien välille ei siis syttynyt, mutta sisäinen Aku Ankka on alkanut juonitella Tulpun pään menoksi...
Olemme hädin tuskin istahtaneet kynnykselle kun saamme kuulla, että meidän pitäisi heittää pois kaikki kuolleet kukat ovemme vierestä. Ja tässä sisäpihallahan ei saa polttaa. Ja meidän täytyisi oikeastaan mennä sisään, sillä naapurikämppää ollaa myymässä ja vanha pariskunta on tulossa katsomaan sitä. Ja se, että me emme saa istuskella pihassa ei johdu varsinaisesti siitä tupakasta... Naisen äänensävy on ilkeä ja naama hapan, mies on jo mennyt kadulle odottamaan potentiaalisia ostajia. Sitten kun asunto on myyty ja maksettu niin sitten kyllä saamme tehdä pihalla ihan mitä huvittaa, mutta nyt meidän täytyy mennä piiloon.
Saamme olla onnellisia siitä faktasta, että en puhu unkaria. Provosoituminen on nimittäin toinen nimeni. Varsinaista sotaa meidän ja asunnon omistajien välille ei siis syttynyt, mutta sisäinen Aku Ankka on alkanut juonitella Tulpun pään menoksi...
maanantai 21. maaliskuuta 2011
The N word
Kun baarin ovella oli poliisi ja kaksi järkkäriä tarkastamassa laukkuja, katsoimme toisiamme kummastellen. Sisällä joku totesi, että täällähän on tänään jonkinlaiset juutalaisbileet.
Ja niin todellisuus läiskähti kylmänä, märkänä rättinä suomalaisen Erasmus-opiskelijan kasvoille.
Ja niin todellisuus läiskähti kylmänä, märkänä rättinä suomalaisen Erasmus-opiskelijan kasvoille.
Yksi, Kaksi ja Perkele
Kuulinpa tuossa eräästä unkarilaisesta miehestä, joka oli antanut kolmelle hamsterilleen nimet "Yksi" "Kaksi" ja "Perkele". Hän ei ollut muistanut mikä on suomeksi kolme, joten kolmannen nimeksi tuli Perkele.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Sohvasurffareita ja kylpylä
Mulla oli elämäni ensimmäinen sohvasurffari viikonloppuna, kuuden viikon interreilillä oleva sympaattinen saksalainen. Tapasin myös kaksi muuta surffaria, suomalaista tyttöä, jotka ovat vaihdossa Prahassa. Oli mahtavaa tutustua (taas) uusiin ihmisiin ja niiden uusien ihmisten ja vanhojen tuttujenkin kanssa on mahtavaa hengailla Budapestin yössä.
Sunnuntaina olin surffareiden kanssa kylpylässä hoitamassa lievää krapulaa (suomalaisilla) ja lievää flunssaa (saksalaisella). En ollut vielä käynyt yhdessäkään kylpylässä vaikka se onkin must juttu Budapestissa. Mentiin kylpylään joka on kuulemma kaikkein suosituin ja jonka nimi on kaikken vaikein. Széchenyi fürdö sijaitsi puistossa ja se vasta varsinainen puisto olikin. Metroaseman ja kylpylän lisäksi siellä oli mm. huvipuisto ja eläintarha.
Kylpylässä oli ihanaa. Altaita oli ulkona ja sisällä. Piti taas tarkistaa sisäistä kalenteriaan kun käveli bikineissä ulkoilmassa ja jostain syystä ajatus siitä, että on vasta maaliskuun puoliväli, ei tuntunut järkevältä. Kuuden jälkeen tuli pimeä ja ulkoaltaat valaistiin varsin romanttisesti...!
Nyt on vähän sosiaalinen ähky, mutta onneks on kaks päivää aika tuijottaa seinää, kun tänään ja huomenna on vapaata, kun on joku tärkee pyhä...
Sunnuntaina olin surffareiden kanssa kylpylässä hoitamassa lievää krapulaa (suomalaisilla) ja lievää flunssaa (saksalaisella). En ollut vielä käynyt yhdessäkään kylpylässä vaikka se onkin must juttu Budapestissa. Mentiin kylpylään joka on kuulemma kaikkein suosituin ja jonka nimi on kaikken vaikein. Széchenyi fürdö sijaitsi puistossa ja se vasta varsinainen puisto olikin. Metroaseman ja kylpylän lisäksi siellä oli mm. huvipuisto ja eläintarha.
Kylpylässä oli ihanaa. Altaita oli ulkona ja sisällä. Piti taas tarkistaa sisäistä kalenteriaan kun käveli bikineissä ulkoilmassa ja jostain syystä ajatus siitä, että on vasta maaliskuun puoliväli, ei tuntunut järkevältä. Kuuden jälkeen tuli pimeä ja ulkoaltaat valaistiin varsin romanttisesti...!
Nyt on vähän sosiaalinen ähky, mutta onneks on kaks päivää aika tuijottaa seinää, kun tänään ja huomenna on vapaata, kun on joku tärkee pyhä...
Miau!
Naapurin kissasta on tullut äiti joten meidän sisäpihalla on monta pientä, ihanaa karvapalloa! Kerran ne tuli kylään kun avasin oven.
Kielinero
Tunsin itseni jälleen kielitieteilijäksi kun ratikan ikkunasta maisemia katsellessani huomasin, että eräässä unkarinkielisessä kyltissähän lukee "italialainen ravintola".
Ei ehkä kuulosta kummoiselta suoritukselta, mutta koitappa itse keksiä suomennos sanoille "olasz étterem".
Ei ehkä kuulosta kummoiselta suoritukselta, mutta koitappa itse keksiä suomennos sanoille "olasz étterem".
lauantai 12. maaliskuuta 2011
Toinen tarina
Viinanhuuruinen tuulahdus -tuulahdus Suomesta. Omaa äidinkieltäni puhuvia, kiroilevia ja vittuilevia, no mitäs muutakaan kuin suomalaisia. Löysin ne jostain oluthuoneelta Budan linnan kupeesta, siellä ne olivat istuneet puoli päivää ja tekivät varmasti viikon tilin sille ravintolalle.
Juotin niille pálinkaa, vein vittulaan ja syötin unkarilaista ruokaa. Ne kiroilivat ja vittuilivat ja puhuivat suomea ja minä unohdin olevani Unkarissa. Hetken jo halusin itsekin Suomeen, takaisin omieni luokse, mutta totesin että ehtiihän sitä taas ryypätä ja vittuilla sitten parin kuukauden kuluttuakin.
Viikon kohokohta oli kyllä se hetki unkarilaisessa ravintolassa, jolloin tarjoilija ei ollut uskoa korviaan kun Rami tilasi maitoa ja kaljaa.
Tässä tekstissä saatan syyllistyä yleistyksiin ja kärjistyksiin, jopa stereotypioiden romantisointiin, mutta tämä saattaa olla myös tarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Jääköön se tulkinnanvaraiseksi.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Székesfehérvár ja Moha
Székesfehérvár on pieni kaupunki Budpaestin lähellä, meidän koululla on kampus myös siellä. Olen reilun kuukauden opetellut lausumaan kyseisen kaupungin nimeä ja nyt se alkaa jo sujua. Moha puolestaan on pieni kylä Székesfehérvárin kyljessä.
Lähdetiin siis retkelle tutustumaan Unkarin kulttuuriin. Nukuttiin yksi yö Székesfehérvárin kampuksen asuntolassa ja jossa ei ollut mitään muuta kodikasta tai mukavaa kuin toimiva lämmitys. Székesfehérvárissa kaupunkina ei ole mitään muuta hyvää kuin se, että sieltä pääsee pois.
Shampanjaa, kotitekoista pálinkaa, absurdeja keskusteluja koirista. Hysteeristä naurua. Ja kampusbaari.
Niin, ilta jatkui kampusbaarissa joka oli niin kampusbaari kun vaan voi olla. Tunnelma oli jotenkin yli-aktiivinen ja suorastaan kliseisen teinijenkkileffamainen. Kaukana kotoa, keskellä ei mitään, ei sääntöjä, ei vastuuta, "eletään täysillä" tarkoittaa "biletetään täysillä". Aluksi se oli ihan hauskaa katseltavaa, mutta pian mulla meni hermot ja menin nukkumaan.
Aamulla kahdeksalta lähdettii Mohaan, osallistuttiin pieneen kyläjuhlaan, jossa "pelottavksi" pukeutuneet nuoret miehet maalasivat paikallaolijoiden naamat hiilellä ja tämän ideana oli pelotella talvea, jotta se lähtisi karkuun. Tarjolla oli munkkeja ja kuumaa mehua ja Mohassa oli sympaattista kyläjuhlan tuntua.
Päivällä takaisin Budapestiin jonne oli saapunut eräitä suomalaisia... Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Pieni huomio
Viimeksi kun pelasin sinisillä ja punaisilla, muovista ja puusta tehtyyn laatikkoon laitetuilla muoviukoilla jalkapalloa olin kai 12. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin sen on suurta huviani Budapestilaisissa baareissa.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Kohtaus elämästä
Budapest. Raitiovaunupysäkki. Kello puoli viisi aamuyöllä. Suomalainen nainen ja ranskalainen mies.
Nainen seisoo pysäkillä, mies tulee kohti haaveilevan näköisenä.
Nainen seisoo pysäkillä, mies tulee kohti haaveilevan näköisenä.
-Mä oon todella rakastunu.
-Ahaa, no eiks se oo ihan hyvä juttu? Meinaan, että rakkaus on aika tärkeä asia maailmassa noin ylipäätään.
-Niinkö? Rakkaus on mullekki tosi tärkeetä. Niin mä oon rakastunu suhun.
-Ai niinkö sä sanoit?
-Niin.
-Kuinkas nyt silleen?
-Ku sä näytät siltä, että sä oot täys sekopää.
-Ja sen takii sä rakastuit muhun?
-Niin.
Puheensorinaa ranskaksi. Bussi ajaa ohitse ranskalainen mies ja joukko hänen kavereitaan juoksevat bussin perään.
-Hyvää illanjatkoa...!
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Romua ja hikeä
Saatiin tänään lahjoja eli ilmaisromua Vodafonelta ja koululta. Koulun mainos t-paita joka on käytännöllisen valkoinen, avainnauha, toinen t-paita joka on vähän siedettävämpi, toinen avainnauha, vodafonen sim-kortti (no tää on jo ihan käytännöllinen), avaimenperä ja pieni vesipyssy (?).
T-paita tuli kyllä oikeasti tarpeeseen heti saman päivän capoeira -treeneissä. Mä en todellakaan pakannut mukaan mitään niin turhaa kuin mukavia t-paitoja joten jouduin käyttämään ekoissa treeneissä toppia jonka olin pakannut yöpaidaksi. (Olen myös käyttänyt yöpaitana hupparia, jota en todellakaan siihen tarkoitukseen suunnitellut, mutta paikalliset lämpöeristykset, tai oikeammin niiden puute, yllättivät pahasti.)
Capoeirasta puheen ollen, se on ihan mieletöntä! Meillä on pieni muutaman hengen ryhmä, jossa on todella avoin ja kannustava ilmapiiri. Kyseisessä lajissa on aika paljon kyse vapautumisesta ja ujouden voittamisesta ja luulen juuri niiden olevan se merkityksellisin asia mitä tästä jää käteen. Vaikka oli se aika siistiä oppia päälläseisonta seinää vasten. Seuraava askel on sama ilman sitä seinää...
T-paita tuli kyllä oikeasti tarpeeseen heti saman päivän capoeira -treeneissä. Mä en todellakaan pakannut mukaan mitään niin turhaa kuin mukavia t-paitoja joten jouduin käyttämään ekoissa treeneissä toppia jonka olin pakannut yöpaidaksi. (Olen myös käyttänyt yöpaitana hupparia, jota en todellakaan siihen tarkoitukseen suunnitellut, mutta paikalliset lämpöeristykset, tai oikeammin niiden puute, yllättivät pahasti.)
Capoeirasta puheen ollen, se on ihan mieletöntä! Meillä on pieni muutaman hengen ryhmä, jossa on todella avoin ja kannustava ilmapiiri. Kyseisessä lajissa on aika paljon kyse vapautumisesta ja ujouden voittamisesta ja luulen juuri niiden olevan se merkityksellisin asia mitä tästä jää käteen. Vaikka oli se aika siistiä oppia päälläseisonta seinää vasten. Seuraava askel on sama ilman sitä seinää...
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Turhautumisia
Piti ostaa jogurttia niin ostinkin piimää. Kielimuuri.
Rakkauteni Forensic crime fiction -kurssiin sammui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Me keskitytään eniten tv-sarjoihin joissa tutkitaan ruumiita. Ja ensi kerraksi pitää lukea reilu viiden sivun artikkeli jossa selitetään sama asia kymmeneen kertaan: miten ruumista tukimalla saadaan vaihe vaiheelta selville kuolintapa ja murhaaja. Siis oikeesti, toi teksti on niin akateemista paskanjauhantaa jostain niin mitättömästä aiheesta, että se saa mut tuntemaan itseni sieluttomaksi idiootiksi kun perehdyn johonkin noin turhanpäiväisen merkityksettömään asiaan joka ei edes kiinnosta mua pätkääkään. Joka kappaleessa on lähes sama sisältö, mutta se on kerrottu aina eri tavalla, eri esimerkkejä käyttäen, niin turhaa! Hemmetin nörtit!!!
Noin, kiitos, oli ihanaa päästää tämä ulos. Jatkan lukemista.
Rakkauteni Forensic crime fiction -kurssiin sammui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Me keskitytään eniten tv-sarjoihin joissa tutkitaan ruumiita. Ja ensi kerraksi pitää lukea reilu viiden sivun artikkeli jossa selitetään sama asia kymmeneen kertaan: miten ruumista tukimalla saadaan vaihe vaiheelta selville kuolintapa ja murhaaja. Siis oikeesti, toi teksti on niin akateemista paskanjauhantaa jostain niin mitättömästä aiheesta, että se saa mut tuntemaan itseni sieluttomaksi idiootiksi kun perehdyn johonkin noin turhanpäiväisen merkityksettömään asiaan joka ei edes kiinnosta mua pätkääkään. Joka kappaleessa on lähes sama sisältö, mutta se on kerrottu aina eri tavalla, eri esimerkkejä käyttäen, niin turhaa! Hemmetin nörtit!!!
Noin, kiitos, oli ihanaa päästää tämä ulos. Jatkan lukemista.
lauantai 26. helmikuuta 2011
A Terror Háza - The House of Terror
Tutustuin Unkarin karuun lähihistoriaan yllämainitussa museossa. Kyseisen rakennus oli ensin natsipuoleen päämaja, sen jälkeen kommunistien ja lopulta salaisen poliisin toimisto.
Museona se oli todella hyvin toteutettu, painostavaa tunnelmaa luovaa taustamusiikkia myöten. Näyttely alkoi toisesta kerroksesta päättyen kellariin, kunnostettuihin vankityrmiin ja teloitushuoneeseen.
Menin sanattomaksi.
Huomenna taidan tsekata Roomalaiskaupungin rauniot tai jotain muuta helpommin sulatettavaa historiaa.
Museona se oli todella hyvin toteutettu, painostavaa tunnelmaa luovaa taustamusiikkia myöten. Näyttely alkoi toisesta kerroksesta päättyen kellariin, kunnostettuihin vankityrmiin ja teloitushuoneeseen.
Menin sanattomaksi.
Huomenna taidan tsekata Roomalaiskaupungin rauniot tai jotain muuta helpommin sulatettavaa historiaa.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Posti
Perun kaikki pahat ajatukseni Unkarin postilaitoksesta. Olen nimittäin pitänyt sitä suurena vihollisenani nämä kaikki neljä viikkoa. Siellä saa aina jonottaa, mikäli pääsee niin pitkälle, että selvittää kaikenmaailman salakirjoituksia löytääkseen oikealle luukulle. Hikoilee ihan tolkuttomasti jonossa ja valmistautuu elekielisessioon, kun virkailijan kanssa ei varmasti löydy yhteistä kieltä. Ja olenko sittenkään oikeassa jonossa?
Ensimmäisellä postikäynnillä törmäsin vain unkarinkielisiin kyltteihin jotka näyttivät silmissäni ihmeelliseltä siansaksalta, ei toivoakaan, postissa nimittäin hoidetaan puolenmaailman asiat, en yhtään ihmettelisi vaikka siellä suoritettaisiin avioliittoon vihkimisiäkin. Lähdin siis pois.
Toisen kerran menin ison kauppakeskuksen postiin ajatellen, että siellä oltaisiin totuttu turisteihin. No tekstien lisäksi siellä oli kuvia: kuva kirjekuoresta ja kuva laskusta ja unkarinkieliset sanat niiden vieressä. Olin siis jo askeleen pidemmällä. Menin ottamaan vuoronumeron (noin viidenkymmenen silmäparin katsoessa epävarmaa haparointiani). Vuoronumeroita oli noin kymmentä eri laatua, selitykset unkariksi. Selvittelin salakirjoitusta kaikkien olemassaolevien vihjeiden perusteella ja sain valittua oikealta tuntuneen vuoronumeron. Noin vartin odottamisen jälkeen menin hikoilemaan luukulle. Virkailija puhui noin kolme sanaa englantia ja minä noin kaksi sanaa unkaria, sain kuitenkin kirjeet matkaan ja laskun maksettua. Tunsin itseni voittajaksi, suorastaan sosiaalisen kanssakäymisen ihmelapseksi ja matikkaneroksi!
Tästä kokemuksesta vahvistuneena päätin uskaltautua postiin lähettämään hieman kookkaamman paketin. Menin jälleen uuteen postiin. Se oli melko pieni, neljä palvelupistettä, ei unkarinkielisiä kylttejä, pelkkiä kuvia. Olin silti epävarma, sillä minulla oli erityisen haastava tehtävä: paketin lähettäminen. Kysyin muutamalta muulta asiakkaalta, eivät puhuneet englantia. Oli pakko luottaa omaan tulkintaan. Ja mitä vielä, sain englanninkielistä palvelua! Ja pakettikin on kuulemma jo saapunut vastaanottajalle.
Eilen kävin maksamassa kaasulaskun ja virkailija ihastui hiuksiini. Ymmärrän mikä on unkariksi "vitun hyvä" ja tämä auttoi tilanteen tulkitsemista.
Nykyään olen siis hyvissä väleissä Unkarin postin kanssa.
Ensimmäisellä postikäynnillä törmäsin vain unkarinkielisiin kyltteihin jotka näyttivät silmissäni ihmeelliseltä siansaksalta, ei toivoakaan, postissa nimittäin hoidetaan puolenmaailman asiat, en yhtään ihmettelisi vaikka siellä suoritettaisiin avioliittoon vihkimisiäkin. Lähdin siis pois.
Toisen kerran menin ison kauppakeskuksen postiin ajatellen, että siellä oltaisiin totuttu turisteihin. No tekstien lisäksi siellä oli kuvia: kuva kirjekuoresta ja kuva laskusta ja unkarinkieliset sanat niiden vieressä. Olin siis jo askeleen pidemmällä. Menin ottamaan vuoronumeron (noin viidenkymmenen silmäparin katsoessa epävarmaa haparointiani). Vuoronumeroita oli noin kymmentä eri laatua, selitykset unkariksi. Selvittelin salakirjoitusta kaikkien olemassaolevien vihjeiden perusteella ja sain valittua oikealta tuntuneen vuoronumeron. Noin vartin odottamisen jälkeen menin hikoilemaan luukulle. Virkailija puhui noin kolme sanaa englantia ja minä noin kaksi sanaa unkaria, sain kuitenkin kirjeet matkaan ja laskun maksettua. Tunsin itseni voittajaksi, suorastaan sosiaalisen kanssakäymisen ihmelapseksi ja matikkaneroksi!
Tästä kokemuksesta vahvistuneena päätin uskaltautua postiin lähettämään hieman kookkaamman paketin. Menin jälleen uuteen postiin. Se oli melko pieni, neljä palvelupistettä, ei unkarinkielisiä kylttejä, pelkkiä kuvia. Olin silti epävarma, sillä minulla oli erityisen haastava tehtävä: paketin lähettäminen. Kysyin muutamalta muulta asiakkaalta, eivät puhuneet englantia. Oli pakko luottaa omaan tulkintaan. Ja mitä vielä, sain englanninkielistä palvelua! Ja pakettikin on kuulemma jo saapunut vastaanottajalle.
Eilen kävin maksamassa kaasulaskun ja virkailija ihastui hiuksiini. Ymmärrän mikä on unkariksi "vitun hyvä" ja tämä auttoi tilanteen tulkitsemista.
Nykyään olen siis hyvissä väleissä Unkarin postin kanssa.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Voi elämä
Mulla ei oo mitään, ei alkeellisimpiakaan arkirutiineja tai rytmiä elämässä. Tänään heräsin ensin puoli yhdeksältä maksamaa vuokran (käteisellä) vuokranantajalle. Sen jälkeen nukuin puoli kolmeen. Koska oli kauheesti univelkaa. Ja eilen meni taas myöhään.
Vielä kuukasi sitten heräsin aamuisin seitsemän tai kahdeksan aikaan viitenä päivänä viikossa, lähteäkseni töihin ja kouluun, ollakseni siellä neljä tai kuusi tuntia. Heräsin viikonloppuisinkin säädylliseen aikaan. Treenit kaksi kertaa viikossa, ulkona (oluella tms.) kävin korkeintaan kerran viikossa (Apua! Miten mä oon kestäny!) Söin lounasta joka päivä suurinpiirtein samaan aikaan. Olin myös aika lailla naimisissa näin rutiinien kanssa.
Jo nyt tuo elämä kuulostaa niin kaukaiselta...!
Menen nukkumaan milloin sattuu ja herään milloin sattuu. Käyn koulussa kolmena päivänä viikossa, ensin aamupäivällä ja sitten iltapäivällä tai illalla. Käyn yökerhossa tanssimassa 2 kertaa viikossa, en silti juo juurikaan alkoholia, tämän lisäksi koko ajan on jotain muuta sosiaalista. Bileitä voi olla minä viikonpäivänä tahansa. Unirytmini on kaoottinen, rahankäyttöni ei ole minkäänlaisessa kontrollissa. Syön kerran päivässä jotain jossain. Yleensä kyllä kokkaan kotona, mutta olen syönyt pastaa enemmän kuin kuluneena vuotena yhteensä. Liikuntaharrastukset ovat sentään vähän rytmittämässä arkea ja pitämässä päätä kasassa. Taekwondoa kerran tai kaksi viikossa ja capoeiraa keskiviikkoisin.
Mutta tämä on hyvä näin.
"Jokkainen pellaa niillä korteilla mitkä luoja on suonu."
Vielä kuukasi sitten heräsin aamuisin seitsemän tai kahdeksan aikaan viitenä päivänä viikossa, lähteäkseni töihin ja kouluun, ollakseni siellä neljä tai kuusi tuntia. Heräsin viikonloppuisinkin säädylliseen aikaan. Treenit kaksi kertaa viikossa, ulkona (oluella tms.) kävin korkeintaan kerran viikossa (Apua! Miten mä oon kestäny!) Söin lounasta joka päivä suurinpiirtein samaan aikaan. Olin myös aika lailla naimisissa näin rutiinien kanssa.
Jo nyt tuo elämä kuulostaa niin kaukaiselta...!
Menen nukkumaan milloin sattuu ja herään milloin sattuu. Käyn koulussa kolmena päivänä viikossa, ensin aamupäivällä ja sitten iltapäivällä tai illalla. Käyn yökerhossa tanssimassa 2 kertaa viikossa, en silti juo juurikaan alkoholia, tämän lisäksi koko ajan on jotain muuta sosiaalista. Bileitä voi olla minä viikonpäivänä tahansa. Unirytmini on kaoottinen, rahankäyttöni ei ole minkäänlaisessa kontrollissa. Syön kerran päivässä jotain jossain. Yleensä kyllä kokkaan kotona, mutta olen syönyt pastaa enemmän kuin kuluneena vuotena yhteensä. Liikuntaharrastukset ovat sentään vähän rytmittämässä arkea ja pitämässä päätä kasassa. Taekwondoa kerran tai kaksi viikossa ja capoeiraa keskiviikkoisin.
Mutta tämä on hyvä näin.
"Jokkainen pellaa niillä korteilla mitkä luoja on suonu."
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Nykytanssia ja designia (totta, tää kuulostaa jotenkin pahalta)
Olen ollut suomalaisessa seurassa puhumassa suomalaisesta seurasta, suomalaisista parisuhteista ja suomalaisesta luonteenlaadusta.
Samassa seurassa olen kokenut nykytanssiesityksen Revolution jota en osaa kuvailla. Mutta äärettömän hyvä se oli. Sopivasti aggressiivinen ja kaunis, välillä tanssijat juoksivat yleisöön huutamaan ja yksi lähti kiipeämään nousevassa katsomossa ihmisten yli.
Tänään kävin WAMPissa, eli design-messuilla. Siellä oli ihmisystävälliset hinnat ja upeita oivalluksia. Ostin kaulakorun jossa mustassa ketjussa roikkuu kellastunut pelikortti 60-luvulta, siinä on kuva pin up -henkisestä merirosvonaisesta. Täydellinen kaulakoru siis.
Olen myös käynyt pari keskustelua suomalaisesta kateudesta ja elitismistä. Suomessa kaikesta tulee niin helposti elitististä. Ja sanalla design on todella elitistinen kaiku. En tykkää.
Samassa seurassa olen kokenut nykytanssiesityksen Revolution jota en osaa kuvailla. Mutta äärettömän hyvä se oli. Sopivasti aggressiivinen ja kaunis, välillä tanssijat juoksivat yleisöön huutamaan ja yksi lähti kiipeämään nousevassa katsomossa ihmisten yli.
Tänään kävin WAMPissa, eli design-messuilla. Siellä oli ihmisystävälliset hinnat ja upeita oivalluksia. Ostin kaulakorun jossa mustassa ketjussa roikkuu kellastunut pelikortti 60-luvulta, siinä on kuva pin up -henkisestä merirosvonaisesta. Täydellinen kaulakoru siis.
Olen myös käynyt pari keskustelua suomalaisesta kateudesta ja elitismistä. Suomessa kaikesta tulee niin helposti elitististä. Ja sanalla design on todella elitistinen kaiku. En tykkää.
Kielikukkasia osa II
Enpä ole ennen tullut ajatelleeksi, että sana ravintola muodostuu sanasta ravinto ja päätteestä la.
Ja että sairasloma on kirjaimellisesti sairas loma.
Ja että sairasloma on kirjaimellisesti sairas loma.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Forensic Crime Fiction
Tämän kurssin todellinen sisältö kirkastui mulle vasta ekalla luennolla. Ensireaktioni oli, että miltä helv* mä täällä teen?
Kymmenen minuutin kuluttua olin jo aivan rakastunut aiheeseen!
Kurssin opettaja on niin epä-inhimillisen innostunut aiheesta ja suhtautuu siihen hyvin analyyttisesti, sellainen pikkupoikamaisen innostunut tutkija-tyyppi, että häntä kuunnellessa ajautuu itsekin aivan toisiin maailmoihin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut rikoskirjallisuudesta saati rikossarjoista, enhän edes katso televisiota. Mutta niiden viehätystä ja joissain tapauksissa juonikuvioiden nokkeluutta ja jännitystä ei voi vähätellä. Ja nehän vetoavat ihmisessä ihan perus turvallisuushakuisuuteen.
Kymmenen minuutin kuluttua olin jo aivan rakastunut aiheeseen!
Kurssin opettaja on niin epä-inhimillisen innostunut aiheesta ja suhtautuu siihen hyvin analyyttisesti, sellainen pikkupoikamaisen innostunut tutkija-tyyppi, että häntä kuunnellessa ajautuu itsekin aivan toisiin maailmoihin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut rikoskirjallisuudesta saati rikossarjoista, enhän edes katso televisiota. Mutta niiden viehätystä ja joissain tapauksissa juonikuvioiden nokkeluutta ja jännitystä ei voi vähätellä. Ja nehän vetoavat ihmisessä ihan perus turvallisuushakuisuuteen.
?
Mitä pitäisi ajatella itsestään silloin kun saa pärstänsä tyhjänpäiväiselle bilekuvasivustolle ja vieläpä huonoimmissa bileissä missä on koskaan ollut?
Mitä pitäisi ajatella itsestään silloin kun saa kahden päivän krapulan pelkästä valvomisesta ja tanssimisesta?
Mitä pitäisi ajatella itsestään silloin kun saa kahden päivän krapulan pelkästä valvomisesta ja tanssimisesta?
torstai 17. helmikuuta 2011
Én finn vagyok
Eilen oli taas Erasmus -bileet, paljon ihmisläheisemmässä yökerhossa kuin viime lauantaina. Kun olimme lähdössä kotiin narikan luona palloili kaksi hämmästynyttä unkarilaista. "Eikö teistä kukaan puhu unkaria? Tää paikkahan on täynnä ulkomaalaisia?" Itselle kun kaikki täällä on ulkomaalaisia, unkarilaisetkin, oli tämä jotenkin hauska välähdys todellisuudesta. Mä oon ulkomaalainen. Jotenkin ulkona tai ulkoa.
Oon jo tämän kolmen viikon täälläoloni aikana käynyt läpi niin isoja tunteita ja ajatuksia elämästä, maailmasta, itsestäni, köyhyydestä, rakkaudesta ja ties mistä, että mä taidan olla aika viisas tyyppi sitten reilun kolmen kuukauden kuluttua.
Aluksi kuulin kyllästymiseen asti ihailevia "Ooh, Suomesta" -kommentteja. Mutta kun yritän elää normaalia arkea täällä, tunnen itseni välillä vaan yhdeksi ulkomaalaiseksi joka ei osaa paikallista kieltä. Onneksi eilen alkoi unkarin opiskelu, ja se vasta kokemus olikin.
Elämästäni haihtui reilut 15 vuotta jäljettömiin ja olin taas ala-asteen ekalla luokalla, opettelemassa aakkosia ja toistamassa ääneen opettajan lausumia yksinkertaisia sanoja ja lauseita. Saimme nipun papereita joissa unkarinkielisten sanojen merkitykset oli ilmaistu kuvina, hihittelin jatkuvasti vierustoverini kanssa kun se tilanne oli niin absurdi. Yhdistettynä siihen, että me ei ihan oikeesti oltais ymmärretty niitä sanoja ilman niitä havainnollistavia kuvia, eikä opettaja osaa englantia joten tunsin itseni yhtäkkiä todella pieneksi.
Oon jo tämän kolmen viikon täälläoloni aikana käynyt läpi niin isoja tunteita ja ajatuksia elämästä, maailmasta, itsestäni, köyhyydestä, rakkaudesta ja ties mistä, että mä taidan olla aika viisas tyyppi sitten reilun kolmen kuukauden kuluttua.
Aluksi kuulin kyllästymiseen asti ihailevia "Ooh, Suomesta" -kommentteja. Mutta kun yritän elää normaalia arkea täällä, tunnen itseni välillä vaan yhdeksi ulkomaalaiseksi joka ei osaa paikallista kieltä. Onneksi eilen alkoi unkarin opiskelu, ja se vasta kokemus olikin.
Elämästäni haihtui reilut 15 vuotta jäljettömiin ja olin taas ala-asteen ekalla luokalla, opettelemassa aakkosia ja toistamassa ääneen opettajan lausumia yksinkertaisia sanoja ja lauseita. Saimme nipun papereita joissa unkarinkielisten sanojen merkitykset oli ilmaistu kuvina, hihittelin jatkuvasti vierustoverini kanssa kun se tilanne oli niin absurdi. Yhdistettynä siihen, että me ei ihan oikeesti oltais ymmärretty niitä sanoja ilman niitä havainnollistavia kuvia, eikä opettaja osaa englantia joten tunsin itseni yhtäkkiä todella pieneksi.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Koti, kotona, kotoisa
Kotiin tuleminen alkaa jo tuntua kotiin tulemiselta. Kaasuhellan sytyttäminen ja lämmityksen päälle kytkeminen tuntuvat siltä kuin olisi tehnyt niitä aina. Lukujärjestys alkaa hahmottua ja kalenteri täyttyä bileistä.
Itseasiassa mua vähän pelottaa jo valmiiks ajatus sopeutumisesta takaisin Suomeen. Mun sisäinen hedonisti saa loistaa täällä täydessä mitassaan. Aamukahvina espressoa, ei töitä koulun jälkeen, upeat maisemat, halpaa olutta, paljon bileitä, uniikin kokemuksen tuntu jokaisessa päivässä ja jokaisessa ihmisessä.
Mutta jottei tämä tuntuisi liian hyvältä, tiedän kertoa, että en suosittelisi ulkomaille muuttoa minään ykkösparisuhdevinkkinä.
Ja kun täällä on kylmä, vaikka ei olisi paljoa pakkasta, niin täällä on kylmä todella inhottavalla tavalla: se paskiainen luikertelee luihin ja ytimiin vaikka napinreiästä.
Itseasiassa mua vähän pelottaa jo valmiiks ajatus sopeutumisesta takaisin Suomeen. Mun sisäinen hedonisti saa loistaa täällä täydessä mitassaan. Aamukahvina espressoa, ei töitä koulun jälkeen, upeat maisemat, halpaa olutta, paljon bileitä, uniikin kokemuksen tuntu jokaisessa päivässä ja jokaisessa ihmisessä.
Mutta jottei tämä tuntuisi liian hyvältä, tiedän kertoa, että en suosittelisi ulkomaille muuttoa minään ykkösparisuhdevinkkinä.
Ja kun täällä on kylmä, vaikka ei olisi paljoa pakkasta, niin täällä on kylmä todella inhottavalla tavalla: se paskiainen luikertelee luihin ja ytimiin vaikka napinreiästä.
Oon aika nörtti Erasmus -opiskelijaksi
Koulu on vihdoin alkanut tuntua vähän koululta. Ekalla viikolla mulla piti on neljä luentoa joista peruttiin puolet. Tämä viikko on alkanut vähän paremmalla menestyksellä.
Brittikirjallisuuden kurssilla mennään 1600-luvun näytelmissä ja esiintymistaidon kurssi vaikuttaa todella hyvältä valinnalta. Idän ja lännen kohtaamista käsittelevä kurssi on lennokas, hauska ja siinä sivussa vähän yleissivistävältäkin. Lisäksi tulen opiskelemaan rikoskirjallisuutta, projektijohtamista ja pitämään esitelmän konferenssissa. Aion myös osallistua Unkarin kulttuurikurssin aktiviteetteihin vaikka en kurssia suoritakaan: siellä opetellaan mm. kansantansseja.
Unkarin kielen opiskelu alkaa huomenna. Aluksi en valinnut tätä kurssia ollenkaan, mutta jo muutaman päivän täällä asumisen jälkeen totesin, että se on vähän niinkun pakko ellei halua tuntea itseään hylkiömaahanmuuttajairtolaiseksi joka kieltäytyy sopeutumasta uuteen kulttuuriin. Tiedättekös, maahanmuuttovirastossa ei ole juurikaan englannintaitoisia työntekijöitä. Ja postiin, jossa maksetaan laskut ja lähetetään rakkauskirjeitä poikaystävälle, en ole vielä uskaltanut mennä yksin. Enkä yhtään pane pahakseni osata vähän unkaria ja leveillä sillä CV:ssä.
Osa kursseista on Erasmus-kursseja ja osa on yhteiskursseja unkarilaisten Englanninopiskelijoiden kanssa. Kaksi asiaa jotka mulla oli kirkkaasti tiedossa ennenkuin lähdin vaihtoon: vaihtarit on yleensä tyytymättömiä siihen etteivät tutustuneet paikallisiin ja kurssivalinnat on aina menneet uusiksi paikan päällä. Mun vaihtokoulua ei voisi näistä moittia.
Ensi viikolla alkaa koulun järjestämät Capoeira -tunnit. Meen sinne puolalaisen vaihatarin kanssa ja vähän jännittää puhutaanko siellä(kin) vaan unkaria.
Brittikirjallisuuden kurssilla mennään 1600-luvun näytelmissä ja esiintymistaidon kurssi vaikuttaa todella hyvältä valinnalta. Idän ja lännen kohtaamista käsittelevä kurssi on lennokas, hauska ja siinä sivussa vähän yleissivistävältäkin. Lisäksi tulen opiskelemaan rikoskirjallisuutta, projektijohtamista ja pitämään esitelmän konferenssissa. Aion myös osallistua Unkarin kulttuurikurssin aktiviteetteihin vaikka en kurssia suoritakaan: siellä opetellaan mm. kansantansseja.
Unkarin kielen opiskelu alkaa huomenna. Aluksi en valinnut tätä kurssia ollenkaan, mutta jo muutaman päivän täällä asumisen jälkeen totesin, että se on vähän niinkun pakko ellei halua tuntea itseään hylkiömaahanmuuttajairtolaiseksi joka kieltäytyy sopeutumasta uuteen kulttuuriin. Tiedättekös, maahanmuuttovirastossa ei ole juurikaan englannintaitoisia työntekijöitä. Ja postiin, jossa maksetaan laskut ja lähetetään rakkauskirjeitä poikaystävälle, en ole vielä uskaltanut mennä yksin. Enkä yhtään pane pahakseni osata vähän unkaria ja leveillä sillä CV:ssä.
Osa kursseista on Erasmus-kursseja ja osa on yhteiskursseja unkarilaisten Englanninopiskelijoiden kanssa. Kaksi asiaa jotka mulla oli kirkkaasti tiedossa ennenkuin lähdin vaihtoon: vaihtarit on yleensä tyytymättömiä siihen etteivät tutustuneet paikallisiin ja kurssivalinnat on aina menneet uusiksi paikan päällä. Mun vaihtokoulua ei voisi näistä moittia.
Ensi viikolla alkaa koulun järjestämät Capoeira -tunnit. Meen sinne puolalaisen vaihatarin kanssa ja vähän jännittää puhutaanko siellä(kin) vaan unkaria.
lauantai 12. helmikuuta 2011
Discoinferno
Elämäni ensimmäiset Erasmus-bileet (Jos ei lasketa oman koulun tutustumisbileitä) olivat samalla elämäni paskimmat bileet. DJ sabotoi fiilistä soittamalla pelkkiä remixejä ellei jopa remixien remixejä (kuvittele diskoversio Nirvanan tai Red Hot Chili Peppersin biiseistä...) Yleistunnelma oli hämmentävä, jotenkin vaivaantunut vaikka tanssilattia olikin koko ajan täynnä. Kaksi mehiläiseksi pukeutunutta miestä juotti ihmisille vodkaa pullonsuusta...
Yöbussia odotellessani juttelin ranskalaisen miehen kanssa.
"Ai säkin oot Erasmus -opiskelija, olitko sä kans noissa bileissä Mappa Clubilla?"
"Joo, olin."
"Ne oli ihan perseestä."
"Just ton mä halusinkin kuulla!"
Yöbussia odotellessani juttelin ranskalaisen miehen kanssa.
"Ai säkin oot Erasmus -opiskelija, olitko sä kans noissa bileissä Mappa Clubilla?"
"Joo, olin."
"Ne oli ihan perseestä."
"Just ton mä halusinkin kuulla!"
perjantai 11. helmikuuta 2011
Erasmus-elämä on käynnistetty
Ensimmäinen viikko tuntui siltä, että tänne ollaan todellakin tultu vain opiskelemaan. Mutta eilen tavattiin noin tusina innokasta tuutoria, leikittiin nimileikkejä ja fiilisteltiin mitä kaikkea nähtävää olisi Budapestin ulkopuolella (mm. Pálinka -festarit). Facebookissa mainostetaan bileitä bileiden perään...huh, tästä tulee raskas -kevät.
Bileistä on pakko mainita, että pidän meidän koulun vaihtareista erittäin paljon siinä suhteessa, että suurin osa tykkää kyllä bilettää, mutta ei juoda itseään humalaan. Erasmus-elämän yleisin stereotypia kun on se, että ollaan hirveissä perskänneissä ja yrjöillään kaupungin pinnallisimmissa tai muuten vaan kamalimmissa yökerhoissa.
Ensi viikolla saadaan infoa koulun järjestämistä liikuntamahdollisuuksista. Kuulemma mm. capoeiraa ja joogaa!
Bileistä on pakko mainita, että pidän meidän koulun vaihtareista erittäin paljon siinä suhteessa, että suurin osa tykkää kyllä bilettää, mutta ei juoda itseään humalaan. Erasmus-elämän yleisin stereotypia kun on se, että ollaan hirveissä perskänneissä ja yrjöillään kaupungin pinnallisimmissa tai muuten vaan kamalimmissa yökerhoissa.
Ensi viikolla saadaan infoa koulun järjestämistä liikuntamahdollisuuksista. Kuulemma mm. capoeiraa ja joogaa!
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Kenkiä ja kulttuuria
Tänään kävin elämää hienommassa second hand -kaupassa jossa sydämeni takertui hieman liian pienikokoisten, mutta sitäkin vihreämpien maihareiden varsiin. Lopullisesti sydämeni murskattiin Dr.Martensilla jossa vaaleanpunaiset, valkoisella pitsillä osittain päällystetyt alennusmaiharit kertoivat samaa surullista tarinaa: minun norsunjalkaani eivät maailman cooleimmat maiharit mahdu. Piste.
Eilen aloitin Budapestin museotarjontaan tutustumisen. Kohteenani oli nykytaidetta museoiva Ludwig Múzeum. Taiwan Calling -näyttely söi kaksi tuntia ajastani ja jätti jäljen sieluuni. Kävin katsomassa myös kokoelmia, joista mieleeni jäivät vain keskitysleirileegot.
Lähiaikoina pitäisi käydä hankkimassa oleskelulupa. Toisinsanoen hankkia hillitön määrä ihan ihme dokumentteja ja todisteita ja viedä ne paikkaan x. Unkarissa ei nimittäin olla vielä huomattu sitä, että EU -kansalaiset saavat oleskella toisissa EU-maissa 90 päivää ilman oleskelulupaa. Tekisi mieleni mennä kouluun pätemään tästä asiasta, mutta maassa maan tavalla, kuten sanotaan. Jos täällä halutaan tehdä kaikesta mahdollisimman vaikeaa niin tehdään sitten. Olen itsekin aika hyvä siinä.
Eilen aloitin Budapestin museotarjontaan tutustumisen. Kohteenani oli nykytaidetta museoiva Ludwig Múzeum. Taiwan Calling -näyttely söi kaksi tuntia ajastani ja jätti jäljen sieluuni. Kävin katsomassa myös kokoelmia, joista mieleeni jäivät vain keskitysleirileegot.
Lähiaikoina pitäisi käydä hankkimassa oleskelulupa. Toisinsanoen hankkia hillitön määrä ihan ihme dokumentteja ja todisteita ja viedä ne paikkaan x. Unkarissa ei nimittäin olla vielä huomattu sitä, että EU -kansalaiset saavat oleskella toisissa EU-maissa 90 päivää ilman oleskelulupaa. Tekisi mieleni mennä kouluun pätemään tästä asiasta, mutta maassa maan tavalla, kuten sanotaan. Jos täällä halutaan tehdä kaikesta mahdollisimman vaikeaa niin tehdään sitten. Olen itsekin aika hyvä siinä.
maanantai 7. helmikuuta 2011
+ 10°C
Saatiin pieni kevät tähän helmikuun alkuun. Päivällä voi olla ilman takkia ulkona -mun aivot ei käsitä tätä.
Olin ekalla luennolla koulussa -brittiläistä kirjallisuutta 1600 -luvulta. Koulu on vähän ahdistava, sellainen oikea koulu. Iso ja hengetön, käytävät tulvivat opiskelijoita. Siellä meinaa Humakiin tottunut saada paniikkikohtauksen.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Kielikukkasia
Kun keskustelee unkarilaisessa baarissa eräästä lapsuusajan rakkaasta pehmolelusta jonka nimi oli Anni-Apina, viereisessä pöydässä ihmetellään miksi puheessa viitataan äidin genitaaleihin.
Been there, done that.
Been there, done that.
Kotoutuminen suoritettu
Koko ensimmäisen viikon luulin olevani tämän kaupungin ainoa asukas, joka näyttää sirkuseläimeltä. Mutta viime päivinä olen nähnyt jo ainakin kolmet rastat, kolme lävistystä, kaksi tatuoitua ihmistä, kahdet shokkivärjätyt hiukset, yhdet maiharit ja Greenpeacen feissareita.
Tänään kävin ensimmäisissä Taekwondo treeneissä -unkariksi. Hassua, miten aivot eivät suostuneet myöntämään, etteivät ymmärrä opettajan puheesta mitään. Sitä kuunteli niinkuin ymmärtäisikin jotain, mutta tulkitsi puhetta aivan uudella tavalla: äänensävyjä, kehonkieltä, yksittäisiä sanoja joita melkein ymmärsi... Olin välillä osaamiseni ja jaksamiseni äärirajoilla, eli toisinsanoen: oli hemmetin hyvät treenit!
Eilen Stiina houkutteli mut taas baariin. Pienen pöydän ympärille pakkautui kaikenmaailman unkarilaista ravintolanomistajaa ja tanskalaista turistia. Suomalainen umpimielisyys ja kuppikuntaisuus haihtuivat ihanasti ilmaan tämän kaupungin esitellessä minulle parhaita puoliaan. Ja kävinpä keskusteluja mahdollisesta työharjoittelupaikastakin.
Tänään kävin ensimmäisissä Taekwondo treeneissä -unkariksi. Hassua, miten aivot eivät suostuneet myöntämään, etteivät ymmärrä opettajan puheesta mitään. Sitä kuunteli niinkuin ymmärtäisikin jotain, mutta tulkitsi puhetta aivan uudella tavalla: äänensävyjä, kehonkieltä, yksittäisiä sanoja joita melkein ymmärsi... Olin välillä osaamiseni ja jaksamiseni äärirajoilla, eli toisinsanoen: oli hemmetin hyvät treenit!
Eilen Stiina houkutteli mut taas baariin. Pienen pöydän ympärille pakkautui kaikenmaailman unkarilaista ravintolanomistajaa ja tanskalaista turistia. Suomalainen umpimielisyys ja kuppikuntaisuus haihtuivat ihanasti ilmaan tämän kaupungin esitellessä minulle parhaita puoliaan. Ja kävinpä keskusteluja mahdollisesta työharjoittelupaikastakin.
torstai 3. helmikuuta 2011
Paikallista käsityötä
Opiskelijakortti, julkisen liikenteen kuukausilippu ja kirjastokortti. En vaan pääse yli siitä, että nää on paperia ja tehdään käsin:) Mulla oli viimeks ala-asteella tollanen kirjastokortti johon kirjoitettiin käsin tiedot lainatuista kirjoista.
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
:)
Katsoin yhden uuden tuttavani Facebook -profiilikuvia joissa oli taustalla nää lievästi sanottuna ihan kivat Budapestin maisemat. Kelasin, että ei v* tyypit niinku asuu tuolla!
Sitte tajusin, että mäkin asun täällä.
Sitte tajusin, että mäkin asun täällä.
Koulua, kolikoita ja keittoa
Tärkein ensin: Eilen maistoin vihdoin pálinkaa (paikallinen hedelmäviina)! Tosin vasta "aloittelijoiden versiota" jossa on mm. hunajaa pehmentämässä makua.
Koulu alkoi tiistaina. Reilut 20 uutta Erasmusta, joista vähintään puolet on turkkilaisia. Ensireaktioni oli tietysti "onpa huonosti järjestetty orientaatioviikko". Koulua oli 1, 5 päivää, ei bileitä. No niitä bileitä nyt jokainen osaa järjestää itsekkin, mutta kaikki kyllä vähän odottivat jotain järjestettyä tutustumista. Ekan päivän ruokatunnilla ravattiin ympäriinsä ottamassa passikuvaa, ostamassa metrolippua, vaihtamassa rahaa...eikö aikuiset ihmiset huolehdi näistä asioista itse?
Koulun jälkeen jonotettiin opiskelijakorttia, kortit luonnollisesti askarellaan käsin. Leikataan passikuvaa, liimataan paperille, opiskelijan tiedot kirjoitetaan käsin. Ja sama uudelleen 16 päivän kuluttua sillä ensimmäinen opiskelijakortti on voimassa vain tasan 16 päivää. Sitten viedään uusi valokuva ja taas askarrellaan. Täällä voi vaan haaveilla siitä "piip" äänestä mikä lähtee matkakortista, kirjastokortista yms. huippumodernesta tavoista siirtää informaatiota.
Suurin osa koulun henkilökunnasta ei puhu englantia. Joka toisaalta tarkoittaa sitä, että kun sanoo esim. opiskelijakortti-tädille "köszönöm", saa maailmaa syleilevän hymyn. Koulun tietokoneetkin puhuu unkaria, tietysti. Joka on oikeestaan tosi siistiä, tulostamisestakin tulee aika eksoottista puuhaa kun tietokone alkaa kyselemään, että mitäs nyt tehdään. Valitse ja paina nappia. Öööh?
Kurssit vaikuttaa tosi hyviltä! Lectures= "istu hiljaa ja kirjoita muistiinpanoja", Seminars = "interaktiivisia, ryhmätyöskentelyä". Mulla on onneks suurin osa seminaareja. Ja yksi kurssi on sellainen jonka sisältöä en muilta osin ymmärtänyt, mutta sen perusideana on pitää esitelmä konferenssissa joka järjestetään sitä kurssia varten. Siitä saa erillisen todistuksen, että on pitänyt esitelmän kansainvälisessä konferenssissa. Ei paha.
Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että kaikki kurssit toteutuvat ja ne on sumplittu niin ettei aikataulut mene päällekkäin ja jokainen voi suorittaa juuri ne kurssit jotka on alunperinkin valinnut. Wau.
Tänään kävin kahvilla (no okei, se oli Irish coffee) saksalaisen koulukaverini ja yhden amerikkalaisen tytön kanssa (joka on tämän saksalaisen tytön kämppiksen koulukaveri). Hänen koulussaan on ollut ihan hullut tutustumis-sessiot ja bileitä koko ajan. Hajoiltiin meidän koulun orientaatioviikkoon ja kiristettiin tarjoilijan hermoja maksamalla yli kahden tuhannen forintin lasku lähes kokonaan kolikoilla.
Kun tulin kotiin, Stiina oli juuri tehnyt punajuurikeittoa. Ja jälkkäriksi espressot.
Koulu alkoi tiistaina. Reilut 20 uutta Erasmusta, joista vähintään puolet on turkkilaisia. Ensireaktioni oli tietysti "onpa huonosti järjestetty orientaatioviikko". Koulua oli 1, 5 päivää, ei bileitä. No niitä bileitä nyt jokainen osaa järjestää itsekkin, mutta kaikki kyllä vähän odottivat jotain järjestettyä tutustumista. Ekan päivän ruokatunnilla ravattiin ympäriinsä ottamassa passikuvaa, ostamassa metrolippua, vaihtamassa rahaa...eikö aikuiset ihmiset huolehdi näistä asioista itse?
Koulun jälkeen jonotettiin opiskelijakorttia, kortit luonnollisesti askarellaan käsin. Leikataan passikuvaa, liimataan paperille, opiskelijan tiedot kirjoitetaan käsin. Ja sama uudelleen 16 päivän kuluttua sillä ensimmäinen opiskelijakortti on voimassa vain tasan 16 päivää. Sitten viedään uusi valokuva ja taas askarrellaan. Täällä voi vaan haaveilla siitä "piip" äänestä mikä lähtee matkakortista, kirjastokortista yms. huippumodernesta tavoista siirtää informaatiota.
Suurin osa koulun henkilökunnasta ei puhu englantia. Joka toisaalta tarkoittaa sitä, että kun sanoo esim. opiskelijakortti-tädille "köszönöm", saa maailmaa syleilevän hymyn. Koulun tietokoneetkin puhuu unkaria, tietysti. Joka on oikeestaan tosi siistiä, tulostamisestakin tulee aika eksoottista puuhaa kun tietokone alkaa kyselemään, että mitäs nyt tehdään. Valitse ja paina nappia. Öööh?
Kurssit vaikuttaa tosi hyviltä! Lectures= "istu hiljaa ja kirjoita muistiinpanoja", Seminars = "interaktiivisia, ryhmätyöskentelyä". Mulla on onneks suurin osa seminaareja. Ja yksi kurssi on sellainen jonka sisältöä en muilta osin ymmärtänyt, mutta sen perusideana on pitää esitelmä konferenssissa joka järjestetään sitä kurssia varten. Siitä saa erillisen todistuksen, että on pitänyt esitelmän kansainvälisessä konferenssissa. Ei paha.
Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että kaikki kurssit toteutuvat ja ne on sumplittu niin ettei aikataulut mene päällekkäin ja jokainen voi suorittaa juuri ne kurssit jotka on alunperinkin valinnut. Wau.
Tänään kävin kahvilla (no okei, se oli Irish coffee) saksalaisen koulukaverini ja yhden amerikkalaisen tytön kanssa (joka on tämän saksalaisen tytön kämppiksen koulukaveri). Hänen koulussaan on ollut ihan hullut tutustumis-sessiot ja bileitä koko ajan. Hajoiltiin meidän koulun orientaatioviikkoon ja kiristettiin tarjoilijan hermoja maksamalla yli kahden tuhannen forintin lasku lähes kokonaan kolikoilla.
Kun tulin kotiin, Stiina oli juuri tehnyt punajuurikeittoa. Ja jälkkäriksi espressot.
maanantai 31. tammikuuta 2011
Paikallisia erikoisuuksia
Käytiin eilen Vittulassa (baari joka on nimetty Vittulanjänkän mukaan, mutta mitään muuta tekemistä sillä ei taida Suomen kanssa olla) ja maistoin unkarilaista erikoisuutta: viiniä ja vettä. Siis sekaisin. Siitä on erilaisia variaatioita sen mukaan paljonko vettä ja viiniä on suhteessa toisiinsa. Maistui ihan kuivalta siideriltä.
Toinen unkarilainen erikoisuus on túro rudi, patukka jonka päällä on ohut kerros suklaata ja sisällä on ilmeisesti rahkaa. Jonkun käännöksen mukaan se on juustomassaa, mutta se maistuu kyllä enemmän rahkalta. Ensin se on oudon makuista ja sitten siihen jää koukkuun.
Toinen unkarilainen erikoisuus on túro rudi, patukka jonka päällä on ohut kerros suklaata ja sisällä on ilmeisesti rahkaa. Jonkun käännöksen mukaan se on juustomassaa, mutta se maistuu kyllä enemmän rahkalta. Ensin se on oudon makuista ja sitten siihen jää koukkuun.
Maanantai
No niin, osaan käydä jo kokonaisen keskustelun unkariksi. Mutta vain kaupan kassalla. Kaupan kassalla ei nimittäin ole vaaraa siitä, että nämä asiakaspalvelun ihmelapset sanoisivat minulle mitään muuta kuin sen mitä on ihan pakko. Se alkaa näin " Jó napot (+jotain mitä en ihan vielä hahmota)", "Jó napot". Sitten he kertovat ostosteni summan jonka sujuvasti lunttaan näytöltä. Annan rahaa, saan vahtorahat. "Köszönöm", "köszönöm". Keskustelun irto-osia ovat Szia(moi) ja viszlát(näkemiin), mutta jälkimmäisen ei vielä kuulu repertuaariini.
Osaan myös sanoa "bocsánat" toiselle asiakkaalle jota tönäisen vahingossa.
Stiina tuli tänään kotiin. Kotiinsa. Kotiini. Kotiimme. Mikä lie. Nyt minulla on joku jolle vuodattaa "Miten tää kalja voi olla näin halpaa!", "Tää kämppähän on puoli-ilmanen!" "Kelaa tää makso 50 senttii" -purkaukset, sillä väärässä seurassa tulisin vahingossa loukanneeksi jotakuta.
Tajusin myös, että mun Kelan tuet ja Erasmus -raha on enemmän kuin monen päivätyössä käyvän perhettään elättävän kuukausiansiot täällä. Siinä on pureskelemista. Mutta ehkä huonon omantunnon sijaan yritän parhaani mukaan arvostaa tätä etuoikeutta, joka ei ole maailmassa itsestäänselvyys ja koska minulla tämä mahdollisuus on, on osattava olla nöyrä ja kiitollinen.
Koulu alkaa huomenna.
Osaan myös sanoa "bocsánat" toiselle asiakkaalle jota tönäisen vahingossa.
Stiina tuli tänään kotiin. Kotiinsa. Kotiini. Kotiimme. Mikä lie. Nyt minulla on joku jolle vuodattaa "Miten tää kalja voi olla näin halpaa!", "Tää kämppähän on puoli-ilmanen!" "Kelaa tää makso 50 senttii" -purkaukset, sillä väärässä seurassa tulisin vahingossa loukanneeksi jotakuta.
Tajusin myös, että mun Kelan tuet ja Erasmus -raha on enemmän kuin monen päivätyössä käyvän perhettään elättävän kuukausiansiot täällä. Siinä on pureskelemista. Mutta ehkä huonon omantunnon sijaan yritän parhaani mukaan arvostaa tätä etuoikeutta, joka ei ole maailmassa itsestäänselvyys ja koska minulla tämä mahdollisuus on, on osattava olla nöyrä ja kiitollinen.
Koulu alkaa huomenna.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Koulu
Kävin etsimässä uuden kouluni. Menin ensin Moszkva Tériltä Nyugati pályaudvarille (Alan lämmetä tälle kielelle!) ja ajattelin siinä kätevästi vaihtaa ratikkaa. Olin tietysti tapani mukaan tehnyt virhearvion siinä, että jos kartalla asiat näyttää olevan vierekkäin, ne ei välttämättä ole. Se ratikka lähti n. kolmen korttelin päästä -kolmen hemmetin pitkän korttelin päästä.
Ratikka numero 14 oli niitä vähemmän moderneja ja piti rentouttavaa meteliä aina ovia sulkiessaan. Maisemat rapistuivat kortteli korttelilta ja jäädessäni pois huomasin tulleeni diplomaattisesti sanottuna melkoisen epäkodikkaalle seudulle. Koulu löytyi helposti, se oli sellainen valtava mitäänsanomaton laatikko. (Lupaan rakastaa ja arvostaa Humakin Kauniasten kampusta koko sydämestäni aina opiskelujeni loppuun saakka!)
Takaisinpäin otin Bussin jolla pääsee (mun kartanlukutaidoilla) melko lähelle kotiani. Matkalla näin maailmanpyörän ja valtavia kartanoita. Bussin ylittäessä Tonavan Ketjusiltaa pitkin meinas jalat pettää. Kaupunki näytti järjettömän upealta! Kuin valtavalta vuoristoon rakennetulta linnoitukselta.
Menin vaan yhden pysäkin vikaan ja kierrettyäni saman korttelin pari kertaa löysin oikean suunnan. Pysäkiltä oli kotiin ehkä n. 15 minuutin kävelymatka.
Unkarilaiset mummot inhoaa mua
Ekat päivät meni ihan sumussa ja olin jollain tapaa lamaantunut ja varautunut. Ehkä mun päänsisäinen maailma ei ollut vielä matkustanut tänne asti. Joka kerta kun menin ovesta ulos ja huomasin katukyltit ja kuulin ohikulkijoiden puhetta tajusin uudestaan ja uudestaan, että ei hemmetti mä oon Unkarissa. Taas. Tai siis vieläkin. Mitä? Kolmantena päivänä tässä kaikessa alkoi olla jo jotain järkeä. Ensimmäisenä aloin nauttia ruokakaupassa käynnistä ja vastaavista arkisista asioista. Hassua, yleensä matkustamisessa ja uusissa paikoissa on parasta juuri se, että ei tiedä mitä kulman takana on. Tällä kertaa asiat on ihan päälaellaan.
Fiiliksiä, ei ole helpottanu se, että olen, ilmeisesti ulkonäköni vuoksi, iäkkäämpien rouvien epäsuosiossa. Saan aika ikäviä katseita siellä täällä. Eilen ratikassa eräs mummeli lahjoitti minulle "yäk mikä ällöttävä sairas paskaläjä" -katseen ja kertoi mielipiteensä myös ääneen. Tosin unkariksi, joten onnekseni en ihan tarkkaan osaa sanoa mikä minussa on vikana.
Olin taas Lórándin kanssa Keretissä ja ratkottiin hänen tunne-elämänsä solmuja, se auttoi hahmottamaan, että elän vielä siinä samassa maailmassa kuin viikko sitten (relationshit on universaali ongelma). Sain myös listan hyvistä kirppareista.
Fiiliksiä, ei ole helpottanu se, että olen, ilmeisesti ulkonäköni vuoksi, iäkkäämpien rouvien epäsuosiossa. Saan aika ikäviä katseita siellä täällä. Eilen ratikassa eräs mummeli lahjoitti minulle "yäk mikä ällöttävä sairas paskaläjä" -katseen ja kertoi mielipiteensä myös ääneen. Tosin unkariksi, joten onnekseni en ihan tarkkaan osaa sanoa mikä minussa on vikana.
Olin taas Lórándin kanssa Keretissä ja ratkottiin hänen tunne-elämänsä solmuja, se auttoi hahmottamaan, että elän vielä siinä samassa maailmassa kuin viikko sitten (relationshit on universaali ongelma). Sain myös listan hyvistä kirppareista.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Taivas / Helvetti
Ruokakaupassa käynti alkaa jo sujua, mutta nämä valtavat olut- ja suklaahyllyt tekevät mut vielä hulluksi. Olen joutunut tolkuttamaan itselleni, että joka päivä ei saa juoda alkoholia ja syödä suklaata. Hemmetti, kun sitä kaljaa ja viiniä saa puoli-ilmaiseksi joka marketista ja kioskista! No ehkä mä opin jonkun "lasi viiniä ruoan kanssa" -juomakulttuurin....tai sitten en.
perjantai 28. tammikuuta 2011
"PLEASE, DON´T GO TO BUDAPEST"
Lueskelin netistä turistien tulikiven katkuisia kertomuksia Budapestin joukkoliikenteestä. Kieltämättä aika samalta tuntui minustakin kohdatessani ensimmäisen tarkastajan (niitä on täällä kuin sieniä sateella). Kun tarkastaja huomasi, että lippuani ei ollut leimattu hän kysyi tulenko Köbánya-Kispestiltä (Lentokentältä tulevan bussin päättäri). Siellä leimauslaitteet olivat todella epäloogisessa paikassa eikä (toisin kuin yleensä) kukaan ollut tarkastamassa lippuja ennen metroon menemistä. Tottakai turisti mokaa siellä! Niitä on sitten helppo käräytellä kun vaihtavat metroa Deák Térillä. Mitään ymmärrystä ei herunut ja tuntui kuin olisi puhunut kylmälle kiviseinälle. Tottakai jokainen on itse vastuussa siitä, että ostaa oikean lipun ja huolehtii leimaamisesta, mutta monet netissä itkevät turistit olivat saaneet sellaista kohtelua, että tunsivat itsensä rikollisiksi. Ja kertoessani Lórándille tästä lämminhenkisestä kohtaamisesta hän kertoi, että itse käyttää vain busseja sillä metro ja ratikat ovat yhtä kuin fasistisiat.
Seuraavana päivänä ostin viikkolipun ystävälliseltä lipunmyyjältä ja se lippu on kelvannut tarkastajillekin.
Olen havainnut täällä aikamoisia ristiriitoja. Jotkut ihmiset ovat äärettömän ystävällisiä, toiset taas katkeroituneita mulkkuja. Ne mulkut pesiytyvät lipunmyyntikojuissa ja metrotunneleissa. Mutta myös eräässä ruokakaupassa viereisen kassan myyjä katsoi minua murhanhimoisesti samalla kun palveli omaa asiakastaan. Ja paperikaupassa myyjä ei katsonut edes minun suuntaani rahastaessaan. (En voinut käyttää sanaa "palvellessaan")
Ehkä kaikille nihkeille tyypeille tulee ammatinvalintatestissä tulokseksi "sovit täydellisesti metron tarkastajaksi" tai sitten heidän yltiömielenkiintoinen työnsä muokkaa heistä täydellisen epäystävällisiä ihmisraunioita.
Tämän vastakohtana ovat poskipusut, silmiin katsominen ja sellainen hymy joka, suomalaisen näkökulmasta, ylittää hurjimmatkin kuvitelmat siitä mitä hymy voi olla.
Huhhuh, mikä mesta.
Seuraavana päivänä ostin viikkolipun ystävälliseltä lipunmyyjältä ja se lippu on kelvannut tarkastajillekin.
Olen havainnut täällä aikamoisia ristiriitoja. Jotkut ihmiset ovat äärettömän ystävällisiä, toiset taas katkeroituneita mulkkuja. Ne mulkut pesiytyvät lipunmyyntikojuissa ja metrotunneleissa. Mutta myös eräässä ruokakaupassa viereisen kassan myyjä katsoi minua murhanhimoisesti samalla kun palveli omaa asiakastaan. Ja paperikaupassa myyjä ei katsonut edes minun suuntaani rahastaessaan. (En voinut käyttää sanaa "palvellessaan")
Ehkä kaikille nihkeille tyypeille tulee ammatinvalintatestissä tulokseksi "sovit täydellisesti metron tarkastajaksi" tai sitten heidän yltiömielenkiintoinen työnsä muokkaa heistä täydellisen epäystävällisiä ihmisraunioita.
Tämän vastakohtana ovat poskipusut, silmiin katsominen ja sellainen hymy joka, suomalaisen näkökulmasta, ylittää hurjimmatkin kuvitelmat siitä mitä hymy voi olla.
Huhhuh, mikä mesta.
torstai 27. tammikuuta 2011
Siellä täällä
Lóránd on Annastiinan kaveri, hän oli uudessa kodissani vastassa antaakseen avaimet ja selittääkseen perusjutut lämmityksestä ym. Opettelin vähän lausumaan unkaria ja olin kuulemma aika hyvä siinä. Mun lempparisana tällä hetkellä on Köszönöm (kiitos).
Lóránd vei mut epäilemättä yhteen Budapestin parhaista mestoista. Baariin joka ei ole virallinen baari ja sinne pääsee joko avaimella, jos on sellaisen saanut, tai soittamalla ovikelloa. Tunnelmaa kuvailisin ehkä parhaiten sanomalla, että se oli kuin olohuone joka on täynnä ystäviä. Omistajat eivät ole halunneet tehdä baarista tuottavaa bisnestä, vaan paikan jossa heidän ystävänsä voisivat hengailla. Toimii. Näytin kuulemma koko illan joko onnelliselta tai säikähtäneeltä. Jälkeenpäin ajateltuna se on varmasti ihan totta ja kertoo tosi hyvin sen hetken fiiliksistä.
Tänään kävin Csendes -nimisessä kahvilassa ja taida käydä vielä monta kertaa uudestaankiin. Kaikki pienet kahvilapöydät olivat keskenään erilaisia ja seinät olivat täynnä käsittämätöntä tavaraa. Katosta roikkui mm. polkupyörä ja pari tuolia oli tehty halkaistusta kylpyammeesta.
Asioin myös melko onnistuneesti ruokakaupassa. Muutamat työntekijät tuntuivat tuijottavan minua erityisen tarkkaavaisesti enkä ihmettele. Pävivittäistavarakaupassa ei yleensä käyttäydytä niin, että kierretään kauppaa ympäriinsä, tuijotellaan tavaroita pitkään ja palataan hyllyille monta kertaa ennekuin otetaan sieltä jotain. Eräässä toisessa kaupassa sain vartijan varauksettoman huomion palloillessani ympäriinsä, täytin varmasti myymälävarkaan tuntomerkit. Kassalla osasin jo luontevasti sanoa köszönöm.
Lóránd vei mut epäilemättä yhteen Budapestin parhaista mestoista. Baariin joka ei ole virallinen baari ja sinne pääsee joko avaimella, jos on sellaisen saanut, tai soittamalla ovikelloa. Tunnelmaa kuvailisin ehkä parhaiten sanomalla, että se oli kuin olohuone joka on täynnä ystäviä. Omistajat eivät ole halunneet tehdä baarista tuottavaa bisnestä, vaan paikan jossa heidän ystävänsä voisivat hengailla. Toimii. Näytin kuulemma koko illan joko onnelliselta tai säikähtäneeltä. Jälkeenpäin ajateltuna se on varmasti ihan totta ja kertoo tosi hyvin sen hetken fiiliksistä.
Tänään kävin Csendes -nimisessä kahvilassa ja taida käydä vielä monta kertaa uudestaankiin. Kaikki pienet kahvilapöydät olivat keskenään erilaisia ja seinät olivat täynnä käsittämätöntä tavaraa. Katosta roikkui mm. polkupyörä ja pari tuolia oli tehty halkaistusta kylpyammeesta.
Asioin myös melko onnistuneesti ruokakaupassa. Muutamat työntekijät tuntuivat tuijottavan minua erityisen tarkkaavaisesti enkä ihmettele. Pävivittäistavarakaupassa ei yleensä käyttäydytä niin, että kierretään kauppaa ympäriinsä, tuijotellaan tavaroita pitkään ja palataan hyllyille monta kertaa ennekuin otetaan sieltä jotain. Eräässä toisessa kaupassa sain vartijan varauksettoman huomion palloillessani ympäriinsä, täytin varmasti myymälävarkaan tuntomerkit. Kassalla osasin jo luontevasti sanoa köszönöm.
Matka
Muuttofiilistely alkoi kunnolla vasta Münchenin kentällä, kun lähtöportilla luki vihdoin "Budapest", vasta silloin tämä tuli tarpeeksi konkreettiseksi. Matkustajat vietiin lentokenttäbussilla niin kaus terminaalirakennuksesta, että hetken jo mietin että meidät varman viedään tällä bussilla Budapestiin asti. Lopulta bussi kuitenkin pysähtyi pienen sillipurkin eteen ja taittelimme itsemme kaksinkerroin mahtuaksemme istumaan. Mutta siinä oli fiilistä! Vierustoverini puhui puhelimeen unkaria ja minä aloin hymyillä itsekseni.
Perillä Budapestissä löysin bussin numero 200, bussin päättäriltä metron päättärin, ostin lipun, en tajunnut leimata sitä seinään maastoutuneessa oranssissa mötikässä, kun siinä ei lukenut mitään edes unkariksi. Vaihdoin metroa, sain sakot, koska lippuani ei ollut leimattu, brittiläiselle naiselle kävi sama kohtalo ja hiillyttiin tietysti, että helppohan se on turisteja sakottaa, vastaus oli vaan, että ulkomaalaisille sakko on 6 000 forinttia, unkarilaiselle 12 000, että sehän on jo aikamoinen kädenojennus.
Tultuani ulos metrosta Moszkva Térin asemalla vitutus tarkastajista hälveni. Katseltuani ympärilleni tiesin heti, että tulen viihtymään tässä kaupungissa. Kaivoin turistikarttani esiin, mutta en tiennyt miten päin sitä pitäisi lukea. Sain apua paikallisilta, mutta valitsin kävelysuunnan silti puoliksi arvaamalla. Löysin Maros Utcan ja oikean talon. Sisällä rappukäytävässä kuljin kierreportaita ensimmäiselle tasanteelle josta pääsee sisäpihalle. Rakastan sisäpihoja. Jokaisessa asunnossa oli täysin erilainen ulko-ovi. Pihan perältä löysin oven jossa oli poron kuvia, soitin ovikella. Oviaukossa oli hymy ja käsi joka kantoi laukkuni sisään. Olin tullut kotiin.
Perillä Budapestissä löysin bussin numero 200, bussin päättäriltä metron päättärin, ostin lipun, en tajunnut leimata sitä seinään maastoutuneessa oranssissa mötikässä, kun siinä ei lukenut mitään edes unkariksi. Vaihdoin metroa, sain sakot, koska lippuani ei ollut leimattu, brittiläiselle naiselle kävi sama kohtalo ja hiillyttiin tietysti, että helppohan se on turisteja sakottaa, vastaus oli vaan, että ulkomaalaisille sakko on 6 000 forinttia, unkarilaiselle 12 000, että sehän on jo aikamoinen kädenojennus.
Tultuani ulos metrosta Moszkva Térin asemalla vitutus tarkastajista hälveni. Katseltuani ympärilleni tiesin heti, että tulen viihtymään tässä kaupungissa. Kaivoin turistikarttani esiin, mutta en tiennyt miten päin sitä pitäisi lukea. Sain apua paikallisilta, mutta valitsin kävelysuunnan silti puoliksi arvaamalla. Löysin Maros Utcan ja oikean talon. Sisällä rappukäytävässä kuljin kierreportaita ensimmäiselle tasanteelle josta pääsee sisäpihalle. Rakastan sisäpihoja. Jokaisessa asunnossa oli täysin erilainen ulko-ovi. Pihan perältä löysin oven jossa oli poron kuvia, soitin ovikella. Oviaukossa oli hymy ja käsi joka kantoi laukkuni sisään. Olin tullut kotiin.
tiistai 25. tammikuuta 2011
iik
Puolen tunnin kuluttua lähden lentokentälle ja olen ihmeen rauhallinen.
Viimeiset pari päivää kyllä kiikuin hermoromahduksen partaalla kun alkoi tuntua, että on vielä hirveästi tekemistä ja aika vaan kulki röyhkeästi eteenpäin.
Pakkasin laukun vasta tänä aamuna (eli viikkasin nätisti kaiken laukun ympärillä lojuvan materian sen sisään). Muutama vaate piti jättää ulkopuolelle (ei hätää, ostan Unkarista uusia! :D) ja laukun paino on n. 17 kiloa. Mä voin siis shoppailla 3 kiloo vaatteita saadakseni laukun keväällä Suomeen ilman lisämaksuja.
No okei, kyl mä mua jännittää!!!
Viimeiset pari päivää kyllä kiikuin hermoromahduksen partaalla kun alkoi tuntua, että on vielä hirveästi tekemistä ja aika vaan kulki röyhkeästi eteenpäin.
Pakkasin laukun vasta tänä aamuna (eli viikkasin nätisti kaiken laukun ympärillä lojuvan materian sen sisään). Muutama vaate piti jättää ulkopuolelle (ei hätää, ostan Unkarista uusia! :D) ja laukun paino on n. 17 kiloa. Mä voin siis shoppailla 3 kiloo vaatteita saadakseni laukun keväällä Suomeen ilman lisämaksuja.
No okei, kyl mä mua jännittää!!!
perjantai 21. tammikuuta 2011
Käytännön jeesiä
Tulipa mieleen, että kartta vois olla kätevä;) Kävin eilen kirjakaupassa, mutta 13€ tuntui vähän suurelta summalta. Tänään olin töissä matkamessuilla ja bongasin Hungarian national tourist officen. Niillä oli kaikenlaisia turistikarttoja ja yhdestä löysin uuden osoitteenikin. Ja niin maailma oli taas puolellani!
Sain kauan kaivatun sähköpostin vaihtokoulusta. Siinä kerrottiin erittäin ystävälliseen, jopa eloisaan sävyyn missä ja milloin koulu alkaa ja mitä siellä ekana päivänä tehdään. Tää on hei nyt ihan oikeesti totta!
Olen sähköpostitellut (onko tuo suomenkielen sana?) muutaman unkarilaisen kanssa tässä muuttoprosessin aikana. Kaikki ovat olleet ihmeellisen avuliaita ja ystävällisiä.
Mutta Hungarian national tourist officen työntekijä hädin tuskin vilkaisi minuun ja vaikka hänen sanavalintansa olivat kohteliaita, ulosanti oli todella hengetöntä. Voi johtua siitä, että hän oli pukumies:). Mutta tämä kaikki vain vahvistaa sitä kuvaa minkä olen unkarilaisista saanut. Raa'asti yleistettynä siis. Vakavia ja muodollisia, mutta todella ystävällisiä. Jos siis verrataan "This is the best moment of my life" - jenkkeihin tai "Hi, it´s so very nice to meet you darling" -britteihin.
Hmmm....analysoin sitten lisää kun pääsen tekemään kenttätutkimusta:)
Sain kauan kaivatun sähköpostin vaihtokoulusta. Siinä kerrottiin erittäin ystävälliseen, jopa eloisaan sävyyn missä ja milloin koulu alkaa ja mitä siellä ekana päivänä tehdään. Tää on hei nyt ihan oikeesti totta!
Olen sähköpostitellut (onko tuo suomenkielen sana?) muutaman unkarilaisen kanssa tässä muuttoprosessin aikana. Kaikki ovat olleet ihmeellisen avuliaita ja ystävällisiä.
Mutta Hungarian national tourist officen työntekijä hädin tuskin vilkaisi minuun ja vaikka hänen sanavalintansa olivat kohteliaita, ulosanti oli todella hengetöntä. Voi johtua siitä, että hän oli pukumies:). Mutta tämä kaikki vain vahvistaa sitä kuvaa minkä olen unkarilaisista saanut. Raa'asti yleistettynä siis. Vakavia ja muodollisia, mutta todella ystävällisiä. Jos siis verrataan "This is the best moment of my life" - jenkkeihin tai "Hi, it´s so very nice to meet you darling" -britteihin.
Hmmm....analysoin sitten lisää kun pääsen tekemään kenttätutkimusta:)
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Enää viikko Suomea ja loskaa
Viikko lähtöön, siis tasan viikko. Ensi viikon keskiviikkona tähän aikaan oon jo Budapestissa.
Viimeisen kuukauden ajan on tuntunut siltä, että kävelen kohti seinää. Mitä lähempänä on lähtöpäivä, sitä lähempänä on seinä. Ja seinän taakse ei näe, voi vain arvailla.
Ahdistavaa tässä on se, että on ihan surkea motivaatio kaikkeen muuhun kuin laukun pakkaamiseen. Ja on tosiaan vielä ne kaksi tenttiä. Ja mitä lähempänä se seinä on, sitä vähemmän mulla on tilaa olla. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin.
Viimeisen kuukauden ajan on tuntunut siltä, että kävelen kohti seinää. Mitä lähempänä on lähtöpäivä, sitä lähempänä on seinä. Ja seinän taakse ei näe, voi vain arvailla.
Ahdistavaa tässä on se, että on ihan surkea motivaatio kaikkeen muuhun kuin laukun pakkaamiseen. Ja on tosiaan vielä ne kaksi tenttiä. Ja mitä lähempänä se seinä on, sitä vähemmän mulla on tilaa olla. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin.
torstai 13. tammikuuta 2011
Asioita pasioita
Sain Stiinalta pitkän mailin käytännön asioista, mm. miten pääsen lentokentältä kotiin, miten lausutaan kaikki tuhottoman monet s-äänteet sun muut unkarin kielen persoonallisuudet, missä on parhaat baarit ja ruokapaikat yms. yms. yms.
Muutama yksityiskohta matkasta lentokentältä kotiin:
"Kun saavut sinne tuntuu että oot Neuvostoliitossa 40-luvulla, etkä oo hirveen kaukana todellisuudesta."
"Siellä on sinisen metron päättäri. Ne remppaa sitä metroasemaa, se on elämää rumempi, et voi erehtyä."
"Elä säikähä, ne metrolippujen myyjät on poikkeuksetta hyvin puutteessa, katkeria ja ilkeitä."
Tänään muuten kuulin, että mun paperit on tullu Unkarista takas, joten Erasmus-raha komeilee tililläni ensi viikolla!
"Siellä on ihana kahvila Csendes, jossa on aika tajunnan räjäyttävä sisustus, kidutettuja barbeja seinillä, jne. Csendesiä vastassa on ihana retrovaatekauppa Retrack, jos tykkäät Camdenista Lontoossa, tykkäät siitä."
En malta odottaa, en malta odottaa, en malta odottaa!
Muutama yksityiskohta matkasta lentokentältä kotiin:
"Kun saavut sinne tuntuu että oot Neuvostoliitossa 40-luvulla, etkä oo hirveen kaukana todellisuudesta."
"Siellä on sinisen metron päättäri. Ne remppaa sitä metroasemaa, se on elämää rumempi, et voi erehtyä."
"Elä säikähä, ne metrolippujen myyjät on poikkeuksetta hyvin puutteessa, katkeria ja ilkeitä."
Tänään muuten kuulin, että mun paperit on tullu Unkarista takas, joten Erasmus-raha komeilee tililläni ensi viikolla!
"Siellä on ihana kahvila Csendes, jossa on aika tajunnan räjäyttävä sisustus, kidutettuja barbeja seinillä, jne. Csendesiä vastassa on ihana retrovaatekauppa Retrack, jos tykkäät Camdenista Lontoossa, tykkäät siitä."
En malta odottaa, en malta odottaa, en malta odottaa!
maanantai 10. tammikuuta 2011
Jalat maassa, päässä pyörremyrsky
Päivää alle kaksi viikkoa lähtöön ja aloin miettimään aihealueita: rokotukset, vakuutukset ja ai niin, Kelalle pitää ilmoittaa muutosta ja ulkomailla opiskelusta. Siitä toki seuraa lisää paperisotaa, kun ne haluaa, että selvitän asumismenojen muutoksen. Äääh. Näiden asioiden kanssa olisi pitänyt olla hereillä jo viimeistään kuukautta ennen lähtöä, mutta ei tässä mitään katastrofia tapahdu.
Sitten on vielä muuttoilmoitus, muut osoitteenmuutokset ja ilmoitukset keikkatyöpaikkoihin.
Aloin miettimään kansainvälisen opiskelijakortin hankkimista, mutta saan myös unkarilaisen opiskelijakortin, saakohan sillä samoja etuja...?
Mun huonekin on täys kaaos, kun pakkaamisoperaatio on ihan vaiheessa. Koulua on Suomessa vielä reilu viikko ja kaks tenttiä tulossa, niihin pitäis repiä keskittymiskykyä jostain. Toisaalta, jos ei olis koulua ja töitä, pää ei varmaan pysyis kasassa tätäkään vähää. Pysyy edes toinen jalka maassa.
Sitten on vielä muuttoilmoitus, muut osoitteenmuutokset ja ilmoitukset keikkatyöpaikkoihin.
Aloin miettimään kansainvälisen opiskelijakortin hankkimista, mutta saan myös unkarilaisen opiskelijakortin, saakohan sillä samoja etuja...?
Mun huonekin on täys kaaos, kun pakkaamisoperaatio on ihan vaiheessa. Koulua on Suomessa vielä reilu viikko ja kaks tenttiä tulossa, niihin pitäis repiä keskittymiskykyä jostain. Toisaalta, jos ei olis koulua ja töitä, pää ei varmaan pysyis kasassa tätäkään vähää. Pysyy edes toinen jalka maassa.
torstai 6. tammikuuta 2011
Menolippu
Tai oikeastaan ostin edullisen menopaluun, mutta en käytä paluulentoa. Lähtö on 26. päivä, päivää vaille kolmen viikon kuluttua, iiiik!
Tämä tuntuu epätodelliselta.
Kääk.
Tämä tuntuu epätodelliselta.
Kääk.
Alivuokralainen
Suurimmaksi ponnistukseksi näissä lähtövalmisteluissa osoittautui kämpän alivuokraus. Aluksi ilmoitukseni poikivat vain kaksi sähköpostia, jotka eivät johtaneet mihinkään sekä yhden puhelun jossa änkyttävä nuori mies kysyi olenko opiskelija ja haluanko tienata rahaa. Loput varmaan arvaattekin...
Reilu viikko sitten laitoin uuden ilmoituksen asuntohelppiin sekä suomeksi, että englanniksi. Tsekkiläinen, kas kummaa, kulttuurituottajaopiskelija ilmoitti tulevansa Suomeen työharjoitteluun. Noin kymmenen sähköpostin ja yhden Skype -puhelun jälkeen huoneeni, huonekaluni ja keittiövälineeni on luvattu hänen käyttöönsä helmikuusta toukokuuhun. Tämä on minunkin kannaltani ideaalitilanne, kun ei tarvitse siirrellä huonekaluja mihinkään ja on mukava helpottaa jonkun muuttoa ja asumista sillä, että keittiössä on kaikki kahvinkeittimestä haarukoihin. Tämä uusi vuokralainen on innoissaan siitä, että pääsee Suomen talveen (!?) ja minä olen innoissani, että pääsen pois. Win-win.
Ai niin, jos jäit miettimään, niin vastasin kieltävästi siihen änkyttävän miehen pyyntöön.
Reilu viikko sitten laitoin uuden ilmoituksen asuntohelppiin sekä suomeksi, että englanniksi. Tsekkiläinen, kas kummaa, kulttuurituottajaopiskelija ilmoitti tulevansa Suomeen työharjoitteluun. Noin kymmenen sähköpostin ja yhden Skype -puhelun jälkeen huoneeni, huonekaluni ja keittiövälineeni on luvattu hänen käyttöönsä helmikuusta toukokuuhun. Tämä on minunkin kannaltani ideaalitilanne, kun ei tarvitse siirrellä huonekaluja mihinkään ja on mukava helpottaa jonkun muuttoa ja asumista sillä, että keittiössä on kaikki kahvinkeittimestä haarukoihin. Tämä uusi vuokralainen on innoissaan siitä, että pääsee Suomen talveen (!?) ja minä olen innoissani, että pääsen pois. Win-win.
Ai niin, jos jäit miettimään, niin vastasin kieltävästi siihen änkyttävän miehen pyyntöön.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
K-kaupan banaanilaatikot
Aloin pakata. Mutta mun pää kieltäytyy uskomasta, että oon oikeasti muuttamassa paikkaan jossa en oo koskaan käynyt. Tuntuu aivan sairaan oudolta. Pakata tavaroita viedäkseen ne kellariin, pakata vaikka ei tiedä minne on menossa.
Toisaalta taas, olo on stressitön, en tiedä liikaa siitä mitä elämässäni seuraavaksi tapahtuu. Ainakaan se ei tule olemaan tavanomaista arkea Suomen talvessa. Ei voi ottaa paineita mistään kun ei tiedä mistään mitään. Se on oikeastaan aika helpottavaa. Elämä käy raskaaksi aina silloin kun alkaa elää seuraavaa päivää ennenkuin on päästy eroon edellisestä.
Toisaalta taas, olo on stressitön, en tiedä liikaa siitä mitä elämässäni seuraavaksi tapahtuu. Ainakaan se ei tule olemaan tavanomaista arkea Suomen talvessa. Ei voi ottaa paineita mistään kun ei tiedä mistään mitään. Se on oikeastaan aika helpottavaa. Elämä käy raskaaksi aina silloin kun alkaa elää seuraavaa päivää ennenkuin on päästy eroon edellisestä.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Viimeinen kuukausi
Tai ei oikeastaan kuukauttakaan. Olen kumman rauhallinen koko ajan, mutta muutamat yöunet olen menettänyt kun en ole pystynyt hallitsemaan ajatuksiani. Katselin lentoja ja yritän saada jonkinlaista päätöstä aikaiseksi. Turusta pääsisi Budapestiin suorastaan puoli-ilmaiseksi, suora lentokin, mutta perillä olisin vasta kymmenen jälkeen illalla. En oo ihan varma haluanko alkaa suunnistamaan vieraassa maassa perjantai-iltana kymmenen jälkeen. Valtavan laukun kanssa. Norwegian lentää Helsingistä Tukhoman kautta. Arlandassa olisi noin neljä tuntia hengailua ja perillä olisin kahdelta päivällä. Puolet kalliimpaa kuin Turusta, mutta halpaa silti. Sitten pitäisi vielä repäistä jostain luottokortti koska kumpaakaan lentoa ei voi ostaa netistä ilman sitä. En periaatteesta omista luottokorttia, sillä en yhtään osaa arvostaa sitä, että ihmisiä kannustetaan käyttämään rahoja joita heillä ei ole ja maksamaan pankille siitä vielä ylimääräistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)