No niin, osaan käydä jo kokonaisen keskustelun unkariksi. Mutta vain kaupan kassalla. Kaupan kassalla ei nimittäin ole vaaraa siitä, että nämä asiakaspalvelun ihmelapset sanoisivat minulle mitään muuta kuin sen mitä on ihan pakko. Se alkaa näin " Jó napot (+jotain mitä en ihan vielä hahmota)", "Jó napot". Sitten he kertovat ostosteni summan jonka sujuvasti lunttaan näytöltä. Annan rahaa, saan vahtorahat. "Köszönöm", "köszönöm". Keskustelun irto-osia ovat Szia(moi) ja viszlát(näkemiin), mutta jälkimmäisen ei vielä kuulu repertuaariini.
Osaan myös sanoa "bocsánat" toiselle asiakkaalle jota tönäisen vahingossa.
Stiina tuli tänään kotiin. Kotiinsa. Kotiini. Kotiimme. Mikä lie. Nyt minulla on joku jolle vuodattaa "Miten tää kalja voi olla näin halpaa!", "Tää kämppähän on puoli-ilmanen!" "Kelaa tää makso 50 senttii" -purkaukset, sillä väärässä seurassa tulisin vahingossa loukanneeksi jotakuta.
Tajusin myös, että mun Kelan tuet ja Erasmus -raha on enemmän kuin monen päivätyössä käyvän perhettään elättävän kuukausiansiot täällä. Siinä on pureskelemista. Mutta ehkä huonon omantunnon sijaan yritän parhaani mukaan arvostaa tätä etuoikeutta, joka ei ole maailmassa itsestäänselvyys ja koska minulla tämä mahdollisuus on, on osattava olla nöyrä ja kiitollinen.
Koulu alkaa huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti