Matka

Muuttofiilistely alkoi kunnolla vasta Münchenin kentällä, kun lähtöportilla luki vihdoin "Budapest", vasta silloin tämä tuli tarpeeksi konkreettiseksi. Matkustajat vietiin lentokenttäbussilla niin kaus terminaalirakennuksesta, että hetken jo mietin että meidät varman viedään tällä bussilla Budapestiin asti. Lopulta bussi kuitenkin pysähtyi pienen sillipurkin eteen ja taittelimme itsemme kaksinkerroin mahtuaksemme istumaan. Mutta siinä oli fiilistä! Vierustoverini puhui puhelimeen unkaria ja minä aloin hymyillä itsekseni.

Perillä Budapestissä löysin bussin numero 200, bussin päättäriltä metron päättärin, ostin lipun, en tajunnut leimata sitä seinään maastoutuneessa oranssissa mötikässä, kun siinä ei lukenut mitään edes unkariksi. Vaihdoin metroa, sain sakot, koska lippuani ei ollut leimattu, brittiläiselle naiselle kävi sama kohtalo ja hiillyttiin tietysti, että helppohan se on turisteja sakottaa, vastaus oli vaan, että ulkomaalaisille sakko on 6 000 forinttia, unkarilaiselle 12 000, että sehän on jo aikamoinen kädenojennus.


Tultuani ulos metrosta Moszkva Térin asemalla vitutus tarkastajista hälveni. Katseltuani ympärilleni tiesin heti, että tulen viihtymään tässä kaupungissa. Kaivoin turistikarttani esiin, mutta en tiennyt miten päin sitä pitäisi lukea. Sain apua paikallisilta, mutta valitsin kävelysuunnan silti puoliksi arvaamalla. Löysin Maros Utcan ja oikean talon. Sisällä rappukäytävässä kuljin kierreportaita ensimmäiselle tasanteelle josta pääsee sisäpihalle. Rakastan sisäpihoja. Jokaisessa asunnossa oli täysin erilainen ulko-ovi. Pihan perältä löysin oven jossa oli poron kuvia, soitin ovikella. Oviaukossa oli hymy ja käsi joka kantoi laukkuni sisään. Olin tullut kotiin.