Ekat päivät meni ihan sumussa ja olin jollain tapaa lamaantunut ja varautunut. Ehkä mun päänsisäinen maailma ei ollut vielä matkustanut tänne asti. Joka kerta kun menin ovesta ulos ja huomasin katukyltit ja kuulin ohikulkijoiden puhetta tajusin uudestaan ja uudestaan, että ei hemmetti mä oon Unkarissa. Taas. Tai siis vieläkin. Mitä? Kolmantena päivänä tässä kaikessa alkoi olla jo jotain järkeä. Ensimmäisenä aloin nauttia ruokakaupassa käynnistä ja vastaavista arkisista asioista. Hassua, yleensä matkustamisessa ja uusissa paikoissa on parasta juuri se, että ei tiedä mitä kulman takana on. Tällä kertaa asiat on ihan päälaellaan.
Fiiliksiä, ei ole helpottanu se, että olen, ilmeisesti ulkonäköni vuoksi, iäkkäämpien rouvien epäsuosiossa. Saan aika ikäviä katseita siellä täällä. Eilen ratikassa eräs mummeli lahjoitti minulle "yäk mikä ällöttävä sairas paskaläjä" -katseen ja kertoi mielipiteensä myös ääneen. Tosin unkariksi, joten onnekseni en ihan tarkkaan osaa sanoa mikä minussa on vikana.
Olin taas Lórándin kanssa Keretissä ja ratkottiin hänen tunne-elämänsä solmuja, se auttoi hahmottamaan, että elän vielä siinä samassa maailmassa kuin viikko sitten (relationshit on universaali ongelma). Sain myös listan hyvistä kirppareista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti