Eilen oli taas Erasmus -bileet, paljon ihmisläheisemmässä yökerhossa kuin viime lauantaina. Kun olimme lähdössä kotiin narikan luona palloili kaksi hämmästynyttä unkarilaista. "Eikö teistä kukaan puhu unkaria? Tää paikkahan on täynnä ulkomaalaisia?" Itselle kun kaikki täällä on ulkomaalaisia, unkarilaisetkin, oli tämä jotenkin hauska välähdys todellisuudesta. Mä oon ulkomaalainen. Jotenkin ulkona tai ulkoa.
Oon jo tämän kolmen viikon täälläoloni aikana käynyt läpi niin isoja tunteita ja ajatuksia elämästä, maailmasta, itsestäni, köyhyydestä, rakkaudesta ja ties mistä, että mä taidan olla aika viisas tyyppi sitten reilun kolmen kuukauden kuluttua.
Aluksi kuulin kyllästymiseen asti ihailevia "Ooh, Suomesta" -kommentteja. Mutta kun yritän elää normaalia arkea täällä, tunnen itseni välillä vaan yhdeksi ulkomaalaiseksi joka ei osaa paikallista kieltä. Onneksi eilen alkoi unkarin opiskelu, ja se vasta kokemus olikin.
Elämästäni haihtui reilut 15 vuotta jäljettömiin ja olin taas ala-asteen ekalla luokalla, opettelemassa aakkosia ja toistamassa ääneen opettajan lausumia yksinkertaisia sanoja ja lauseita. Saimme nipun papereita joissa unkarinkielisten sanojen merkitykset oli ilmaistu kuvina, hihittelin jatkuvasti vierustoverini kanssa kun se tilanne oli niin absurdi. Yhdistettynä siihen, että me ei ihan oikeesti oltais ymmärretty niitä sanoja ilman niitä havainnollistavia kuvia, eikä opettaja osaa englantia joten tunsin itseni yhtäkkiä todella pieneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti