Paikallisia erikoisuuksia

Käytiin eilen Vittulassa (baari joka on nimetty Vittulanjänkän mukaan, mutta mitään muuta tekemistä sillä ei taida Suomen kanssa olla) ja maistoin unkarilaista erikoisuutta: viiniä ja vettä. Siis sekaisin. Siitä on erilaisia variaatioita sen mukaan paljonko vettä ja viiniä on suhteessa toisiinsa. Maistui ihan kuivalta siideriltä.

Toinen unkarilainen erikoisuus on túro rudi, patukka jonka päällä on ohut kerros suklaata ja sisällä on ilmeisesti rahkaa. Jonkun käännöksen mukaan se on juustomassaa, mutta se maistuu kyllä enemmän rahkalta. Ensin se on oudon makuista ja sitten siihen jää koukkuun.

Maanantai

No niin, osaan käydä jo kokonaisen keskustelun unkariksi. Mutta vain kaupan kassalla. Kaupan kassalla ei nimittäin ole vaaraa siitä, että nämä asiakaspalvelun ihmelapset sanoisivat minulle mitään muuta kuin sen mitä on ihan pakko. Se alkaa näin " Jó napot (+jotain mitä en ihan vielä hahmota)", "Jó napot". Sitten he kertovat ostosteni summan jonka sujuvasti lunttaan näytöltä. Annan rahaa, saan vahtorahat. "Köszönöm", "köszönöm". Keskustelun irto-osia ovat Szia(moi) ja viszlát(näkemiin), mutta jälkimmäisen ei vielä kuulu repertuaariini.
Osaan myös sanoa "bocsánat" toiselle asiakkaalle jota tönäisen vahingossa.

Stiina tuli tänään kotiin. Kotiinsa. Kotiini. Kotiimme. Mikä lie. Nyt minulla on joku jolle vuodattaa "Miten tää kalja voi olla näin halpaa!", "Tää kämppähän on puoli-ilmanen!" "Kelaa tää makso 50 senttii" -purkaukset, sillä väärässä seurassa tulisin vahingossa loukanneeksi jotakuta.

Tajusin myös, että mun Kelan tuet ja Erasmus -raha on enemmän kuin monen päivätyössä käyvän perhettään elättävän kuukausiansiot täällä. Siinä on pureskelemista. Mutta ehkä huonon omantunnon sijaan yritän parhaani mukaan arvostaa tätä etuoikeutta, joka ei ole maailmassa itsestäänselvyys ja koska minulla tämä mahdollisuus on, on osattava olla nöyrä ja kiitollinen.

Koulu alkaa huomenna.

Koulu

Kävin etsimässä uuden kouluni. Menin ensin Moszkva Tériltä Nyugati pályaudvarille (Alan lämmetä tälle kielelle!) ja ajattelin siinä kätevästi vaihtaa ratikkaa. Olin tietysti tapani mukaan tehnyt virhearvion siinä, että jos kartalla asiat näyttää olevan vierekkäin, ne ei välttämättä ole. Se ratikka lähti n. kolmen korttelin päästä -kolmen hemmetin pitkän korttelin päästä.

Ratikka numero 14 oli niitä vähemmän moderneja ja piti rentouttavaa meteliä aina ovia sulkiessaan. Maisemat rapistuivat kortteli korttelilta ja jäädessäni pois huomasin tulleeni diplomaattisesti sanottuna melkoisen epäkodikkaalle seudulle. Koulu löytyi helposti, se oli sellainen valtava mitäänsanomaton laatikko. (Lupaan rakastaa ja arvostaa Humakin Kauniasten kampusta koko sydämestäni aina opiskelujeni loppuun saakka!)

Takaisinpäin otin Bussin jolla pääsee (mun kartanlukutaidoilla) melko lähelle kotiani. Matkalla näin maailmanpyörän ja valtavia kartanoita. Bussin ylittäessä Tonavan Ketjusiltaa pitkin meinas jalat pettää. Kaupunki näytti järjettömän upealta! Kuin valtavalta vuoristoon rakennetulta linnoitukselta.

Menin vaan yhden pysäkin vikaan ja kierrettyäni saman korttelin pari kertaa löysin oikean suunnan. Pysäkiltä oli kotiin ehkä n. 15 minuutin kävelymatka.

Unkarilaiset mummot inhoaa mua

Ekat päivät meni ihan sumussa ja olin jollain tapaa lamaantunut ja varautunut. Ehkä mun päänsisäinen maailma ei ollut vielä matkustanut tänne asti. Joka kerta kun menin ovesta ulos ja huomasin katukyltit ja kuulin ohikulkijoiden puhetta tajusin uudestaan ja uudestaan, että ei hemmetti mä oon Unkarissa. Taas. Tai siis vieläkin. Mitä? Kolmantena päivänä tässä kaikessa alkoi olla jo jotain järkeä. Ensimmäisenä aloin nauttia ruokakaupassa käynnistä ja vastaavista arkisista asioista. Hassua, yleensä matkustamisessa ja uusissa paikoissa on parasta juuri se, että ei tiedä mitä kulman takana on. Tällä kertaa asiat on ihan päälaellaan.

Fiiliksiä, ei ole helpottanu se, että olen, ilmeisesti ulkonäköni vuoksi, iäkkäämpien rouvien epäsuosiossa. Saan aika ikäviä katseita siellä täällä. Eilen ratikassa eräs mummeli lahjoitti minulle "yäk mikä ällöttävä sairas paskaläjä" -katseen ja kertoi mielipiteensä myös ääneen. Tosin unkariksi, joten onnekseni en ihan tarkkaan osaa sanoa mikä minussa on vikana.

Olin taas Lórándin kanssa Keretissä ja ratkottiin hänen tunne-elämänsä solmuja, se auttoi hahmottamaan, että elän vielä siinä samassa maailmassa kuin viikko sitten (relationshit on universaali ongelma). Sain myös listan hyvistä kirppareista.

Taivas / Helvetti

Ruokakaupassa käynti alkaa jo sujua, mutta nämä valtavat olut- ja suklaahyllyt tekevät mut vielä hulluksi. Olen joutunut tolkuttamaan itselleni, että joka päivä ei saa juoda alkoholia ja syödä suklaata. Hemmetti, kun sitä kaljaa ja viiniä saa puoli-ilmaiseksi joka marketista ja kioskista! No ehkä mä opin jonkun "lasi viiniä ruoan kanssa" -juomakulttuurin....tai sitten en.

"PLEASE, DON´T GO TO BUDAPEST"

Lueskelin netistä turistien tulikiven katkuisia kertomuksia Budapestin joukkoliikenteestä. Kieltämättä aika samalta tuntui minustakin kohdatessani ensimmäisen tarkastajan (niitä on täällä kuin sieniä sateella). Kun tarkastaja huomasi, että lippuani ei ollut leimattu hän kysyi tulenko Köbánya-Kispestiltä (Lentokentältä tulevan bussin päättäri). Siellä leimauslaitteet olivat todella epäloogisessa paikassa eikä (toisin kuin yleensä) kukaan ollut tarkastamassa lippuja ennen metroon menemistä. Tottakai turisti mokaa siellä! Niitä on sitten helppo käräytellä kun vaihtavat metroa Deák Térillä. Mitään ymmärrystä ei herunut ja tuntui kuin olisi puhunut kylmälle kiviseinälle. Tottakai jokainen on itse vastuussa siitä, että ostaa oikean lipun ja huolehtii leimaamisesta, mutta monet netissä itkevät turistit olivat saaneet sellaista kohtelua, että tunsivat itsensä rikollisiksi. Ja kertoessani Lórándille tästä lämminhenkisestä kohtaamisesta hän kertoi, että itse käyttää vain busseja sillä metro ja ratikat ovat yhtä kuin fasistisiat.

Seuraavana päivänä ostin viikkolipun ystävälliseltä lipunmyyjältä ja se lippu on kelvannut tarkastajillekin.

Olen havainnut täällä aikamoisia ristiriitoja. Jotkut ihmiset ovat äärettömän ystävällisiä, toiset taas katkeroituneita mulkkuja. Ne mulkut pesiytyvät lipunmyyntikojuissa ja metrotunneleissa. Mutta myös eräässä ruokakaupassa viereisen kassan myyjä katsoi minua murhanhimoisesti samalla kun palveli omaa asiakastaan. Ja paperikaupassa myyjä ei katsonut edes minun suuntaani rahastaessaan. (En voinut käyttää sanaa "palvellessaan")

Ehkä kaikille nihkeille tyypeille tulee ammatinvalintatestissä tulokseksi "sovit täydellisesti metron tarkastajaksi" tai sitten heidän yltiömielenkiintoinen työnsä muokkaa heistä täydellisen epäystävällisiä ihmisraunioita.

Tämän vastakohtana ovat poskipusut, silmiin katsominen ja sellainen hymy joka, suomalaisen näkökulmasta, ylittää hurjimmatkin kuvitelmat siitä mitä hymy voi olla.

Huhhuh, mikä mesta.

Siellä täällä

Lóránd on Annastiinan kaveri, hän oli uudessa kodissani vastassa antaakseen avaimet ja selittääkseen perusjutut lämmityksestä ym. Opettelin vähän lausumaan unkaria ja olin kuulemma aika hyvä siinä. Mun lempparisana tällä hetkellä on Köszönöm (kiitos).

Lóránd vei mut epäilemättä yhteen Budapestin parhaista mestoista. Baariin joka ei ole virallinen baari ja sinne pääsee joko avaimella, jos on sellaisen saanut, tai soittamalla ovikelloa. Tunnelmaa kuvailisin ehkä parhaiten sanomalla, että se oli kuin olohuone joka on täynnä ystäviä. Omistajat eivät ole halunneet tehdä baarista tuottavaa bisnestä, vaan paikan jossa heidän ystävänsä voisivat hengailla. Toimii. Näytin kuulemma koko illan joko onnelliselta tai säikähtäneeltä. Jälkeenpäin ajateltuna se on varmasti ihan totta ja kertoo tosi hyvin sen hetken fiiliksistä.

Tänään kävin Csendes -nimisessä kahvilassa ja taida käydä vielä monta kertaa uudestaankiin. Kaikki pienet kahvilapöydät olivat keskenään erilaisia ja seinät olivat täynnä käsittämätöntä tavaraa. Katosta roikkui mm. polkupyörä ja pari tuolia oli tehty halkaistusta kylpyammeesta.


Asioin myös melko onnistuneesti ruokakaupassa. Muutamat työntekijät tuntuivat tuijottavan minua erityisen tarkkaavaisesti enkä ihmettele. Pävivittäistavarakaupassa ei yleensä käyttäydytä niin, että kierretään kauppaa ympäriinsä, tuijotellaan tavaroita pitkään ja palataan hyllyille monta kertaa ennekuin otetaan sieltä jotain. Eräässä toisessa kaupassa sain vartijan varauksettoman huomion palloillessani ympäriinsä, täytin varmasti myymälävarkaan tuntomerkit. Kassalla osasin jo luontevasti sanoa köszönöm.

Matka

Muuttofiilistely alkoi kunnolla vasta Münchenin kentällä, kun lähtöportilla luki vihdoin "Budapest", vasta silloin tämä tuli tarpeeksi konkreettiseksi. Matkustajat vietiin lentokenttäbussilla niin kaus terminaalirakennuksesta, että hetken jo mietin että meidät varman viedään tällä bussilla Budapestiin asti. Lopulta bussi kuitenkin pysähtyi pienen sillipurkin eteen ja taittelimme itsemme kaksinkerroin mahtuaksemme istumaan. Mutta siinä oli fiilistä! Vierustoverini puhui puhelimeen unkaria ja minä aloin hymyillä itsekseni.

Perillä Budapestissä löysin bussin numero 200, bussin päättäriltä metron päättärin, ostin lipun, en tajunnut leimata sitä seinään maastoutuneessa oranssissa mötikässä, kun siinä ei lukenut mitään edes unkariksi. Vaihdoin metroa, sain sakot, koska lippuani ei ollut leimattu, brittiläiselle naiselle kävi sama kohtalo ja hiillyttiin tietysti, että helppohan se on turisteja sakottaa, vastaus oli vaan, että ulkomaalaisille sakko on 6 000 forinttia, unkarilaiselle 12 000, että sehän on jo aikamoinen kädenojennus.


Tultuani ulos metrosta Moszkva Térin asemalla vitutus tarkastajista hälveni. Katseltuani ympärilleni tiesin heti, että tulen viihtymään tässä kaupungissa. Kaivoin turistikarttani esiin, mutta en tiennyt miten päin sitä pitäisi lukea. Sain apua paikallisilta, mutta valitsin kävelysuunnan silti puoliksi arvaamalla. Löysin Maros Utcan ja oikean talon. Sisällä rappukäytävässä kuljin kierreportaita ensimmäiselle tasanteelle josta pääsee sisäpihalle. Rakastan sisäpihoja. Jokaisessa asunnossa oli täysin erilainen ulko-ovi. Pihan perältä löysin oven jossa oli poron kuvia, soitin ovikella. Oviaukossa oli hymy ja käsi joka kantoi laukkuni sisään. Olin tullut kotiin.

iik

Puolen tunnin kuluttua lähden lentokentälle ja olen ihmeen rauhallinen.

Viimeiset pari päivää kyllä kiikuin hermoromahduksen partaalla kun alkoi tuntua, että on vielä hirveästi tekemistä ja aika vaan kulki röyhkeästi eteenpäin.

Pakkasin laukun vasta tänä aamuna (eli viikkasin nätisti kaiken laukun ympärillä lojuvan materian sen sisään). Muutama vaate piti jättää ulkopuolelle (ei hätää, ostan Unkarista uusia! :D) ja laukun paino on n. 17 kiloa. Mä voin siis shoppailla 3 kiloo vaatteita saadakseni laukun keväällä Suomeen ilman lisämaksuja.

No okei, kyl mä mua jännittää!!!

Käytännön jeesiä

Tulipa mieleen, että kartta vois olla kätevä;) Kävin eilen kirjakaupassa, mutta 13€ tuntui vähän suurelta summalta. Tänään olin töissä matkamessuilla ja bongasin Hungarian national tourist officen. Niillä oli kaikenlaisia turistikarttoja ja yhdestä löysin uuden osoitteenikin. Ja niin maailma oli taas puolellani!

Sain kauan kaivatun sähköpostin vaihtokoulusta. Siinä kerrottiin erittäin ystävälliseen, jopa eloisaan sävyyn missä ja milloin koulu alkaa ja mitä siellä ekana päivänä tehdään. Tää on hei nyt ihan oikeesti totta!

Olen sähköpostitellut (onko tuo suomenkielen sana?) muutaman unkarilaisen kanssa tässä muuttoprosessin aikana. Kaikki ovat olleet ihmeellisen avuliaita ja ystävällisiä.
Mutta Hungarian national tourist officen työntekijä hädin tuskin vilkaisi minuun ja vaikka hänen sanavalintansa olivat kohteliaita, ulosanti oli todella hengetöntä. Voi johtua siitä, että hän oli pukumies:). Mutta tämä kaikki vain vahvistaa sitä kuvaa minkä olen unkarilaisista saanut. Raa'asti yleistettynä siis. Vakavia ja muodollisia, mutta todella ystävällisiä. Jos siis verrataan "This is the best moment of my life" - jenkkeihin tai "Hi, it´s so very nice to meet you darling" -britteihin.
Hmmm....analysoin sitten lisää kun pääsen tekemään kenttätutkimusta:)

Enää viikko Suomea ja loskaa

Viikko lähtöön, siis tasan viikko. Ensi viikon keskiviikkona tähän aikaan oon jo Budapestissa.

Viimeisen kuukauden ajan on tuntunut siltä, että kävelen kohti seinää. Mitä lähempänä on lähtöpäivä, sitä lähempänä on seinä. Ja seinän taakse ei näe, voi vain arvailla.
Ahdistavaa tässä on se, että on ihan surkea motivaatio kaikkeen muuhun kuin laukun pakkaamiseen. Ja on tosiaan vielä ne kaksi tenttiä. Ja mitä lähempänä se seinä on, sitä vähemmän mulla on tilaa olla. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin.

Asioita pasioita

Sain Stiinalta pitkän mailin käytännön asioista, mm. miten pääsen lentokentältä kotiin, miten lausutaan kaikki tuhottoman monet s-äänteet sun muut unkarin kielen persoonallisuudet, missä on parhaat baarit ja ruokapaikat yms. yms. yms.

Muutama yksityiskohta matkasta lentokentältä kotiin:

"Kun saavut sinne tuntuu että oot Neuvostoliitossa 40-luvulla, etkä oo hirveen kaukana todellisuudesta."
"Siellä on sinisen metron päättäri. Ne remppaa sitä metroasemaa, se on elämää rumempi, et voi erehtyä."
"Elä säikähä, ne metrolippujen myyjät on poikkeuksetta hyvin puutteessa, katkeria ja ilkeitä."

Tänään muuten kuulin, että mun paperit on tullu Unkarista takas, joten Erasmus-raha komeilee tililläni ensi viikolla!

"Siellä on ihana kahvila Csendes, jossa on aika tajunnan räjäyttävä sisustus, kidutettuja barbeja seinillä, jne. Csendesiä vastassa on ihana retrovaatekauppa Retrack, jos tykkäät Camdenista Lontoossa, tykkäät siitä."

En malta odottaa, en malta odottaa, en malta odottaa!

Jalat maassa, päässä pyörremyrsky

Päivää alle kaksi viikkoa lähtöön ja aloin miettimään aihealueita: rokotukset, vakuutukset ja ai niin, Kelalle pitää ilmoittaa muutosta ja ulkomailla opiskelusta. Siitä toki seuraa lisää paperisotaa, kun ne haluaa, että selvitän asumismenojen muutoksen. Äääh. Näiden asioiden kanssa olisi pitänyt olla hereillä jo viimeistään kuukautta ennen lähtöä, mutta ei tässä mitään katastrofia tapahdu.

Sitten on vielä muuttoilmoitus, muut osoitteenmuutokset ja ilmoitukset keikkatyöpaikkoihin.

Aloin miettimään kansainvälisen opiskelijakortin hankkimista, mutta saan myös unkarilaisen opiskelijakortin, saakohan sillä samoja etuja...?

Mun huonekin on täys kaaos, kun pakkaamisoperaatio on ihan vaiheessa. Koulua on Suomessa vielä reilu viikko ja kaks tenttiä tulossa, niihin pitäis repiä keskittymiskykyä jostain. Toisaalta, jos ei olis koulua ja töitä, pää ei varmaan pysyis kasassa tätäkään vähää. Pysyy edes toinen jalka maassa.

Menolippu

Tai oikeastaan ostin edullisen menopaluun, mutta en käytä paluulentoa. Lähtö on 26. päivä, päivää vaille kolmen viikon kuluttua, iiiik!

Tämä tuntuu epätodelliselta.

Kääk.

Alivuokralainen

Suurimmaksi ponnistukseksi näissä lähtövalmisteluissa osoittautui kämpän alivuokraus. Aluksi ilmoitukseni poikivat vain kaksi sähköpostia, jotka eivät johtaneet mihinkään sekä yhden puhelun jossa änkyttävä nuori mies kysyi olenko opiskelija ja haluanko tienata rahaa. Loput varmaan arvaattekin...

Reilu viikko sitten laitoin uuden ilmoituksen asuntohelppiin sekä suomeksi, että englanniksi. Tsekkiläinen, kas kummaa, kulttuurituottajaopiskelija ilmoitti tulevansa Suomeen työharjoitteluun. Noin kymmenen sähköpostin ja yhden Skype -puhelun jälkeen huoneeni, huonekaluni ja keittiövälineeni on luvattu hänen käyttöönsä helmikuusta toukokuuhun. Tämä on minunkin kannaltani ideaalitilanne, kun ei tarvitse siirrellä huonekaluja mihinkään ja on mukava helpottaa jonkun muuttoa ja asumista sillä, että keittiössä on kaikki kahvinkeittimestä haarukoihin. Tämä uusi vuokralainen on innoissaan siitä, että pääsee Suomen talveen (!?) ja minä olen innoissani, että pääsen pois. Win-win.

Ai niin, jos jäit miettimään, niin vastasin kieltävästi siihen änkyttävän miehen pyyntöön.

K-kaupan banaanilaatikot

Aloin pakata. Mutta mun pää kieltäytyy uskomasta, että oon oikeasti muuttamassa paikkaan jossa en oo koskaan käynyt. Tuntuu aivan sairaan oudolta. Pakata tavaroita viedäkseen ne kellariin, pakata vaikka ei tiedä minne on menossa.

Toisaalta taas, olo on stressitön, en tiedä liikaa siitä mitä elämässäni seuraavaksi tapahtuu. Ainakaan se ei tule olemaan tavanomaista arkea Suomen talvessa. Ei voi ottaa paineita mistään kun ei tiedä mistään mitään. Se on oikeastaan aika helpottavaa. Elämä käy raskaaksi aina silloin kun alkaa elää seuraavaa päivää ennenkuin on päästy eroon edellisestä.

Viimeinen kuukausi

Tai ei oikeastaan kuukauttakaan. Olen kumman rauhallinen koko ajan, mutta muutamat yöunet olen menettänyt kun en ole pystynyt hallitsemaan ajatuksiani. Katselin lentoja ja yritän saada jonkinlaista päätöstä aikaiseksi. Turusta pääsisi Budapestiin suorastaan puoli-ilmaiseksi, suora lentokin, mutta perillä olisin vasta kymmenen jälkeen illalla. En oo ihan varma haluanko alkaa suunnistamaan vieraassa maassa perjantai-iltana kymmenen jälkeen. Valtavan laukun kanssa. Norwegian lentää Helsingistä Tukhoman kautta. Arlandassa olisi noin neljä tuntia hengailua ja perillä olisin kahdelta päivällä. Puolet kalliimpaa kuin Turusta, mutta halpaa silti. Sitten pitäisi vielä repäistä jostain luottokortti koska kumpaakaan lentoa ei voi ostaa netistä ilman sitä. En periaatteesta omista luottokorttia, sillä en yhtään osaa arvostaa sitä, että ihmisiä kannustetaan käyttämään rahoja joita heillä ei ole ja maksamaan pankille siitä vielä ylimääräistä.