MIKSI?

Olen päättänyt armahtaa itseni ja lopettaa Forensic Crime Fiction -kurssin. Ei siinä luennoilla istumisessa mitään vikaa ole, mutta ne tehtävät... Ensi kerraksi pitäisi katsoa muutamia CSI -jaksoja, lukea jotain akateemista lässytystä ja vastata kysymyksiin kuten:

"Gever says that computer-science provides CSIs with tools of power. In the
light of Gever's argument, compare the 'reality-effect' of the technological apparatus featured
in an episode of CSI and CSI: Miami."

"Gever claim that CSI relies on a number of persistent references to the primacy
of vision in the production of scientific/medical knowledge. How do you interpret this claim?
(Give examples!)"

"Compare the role of color-coding in an episode of CSI and CSI:Miami."

Opiskelu

Silmääni osui eräs muistiinpano kouluvihossa: "Adrogyyni, pitkät, sormet, pitkät kädet, kaulassa kolme ryppyä, hiukset:kiharat, isot korvat, yhdistyvät kulmakarvat."
Otsikko oli: "Miten tunnistaa Buddhan?"

Normipäivä

Muistan erään maanantain jolloin kouluun herääminen oli vähintään yhtä vaikeaa kuin aina mulloinkin. Olin ainut joka ei ollut palauttanut brittikirjallisuuden lisätehtävää määräaikaan mennessä.

Koulun jälkeen otin bussin kotiinpäin, meinasin vaihtaa metroon, mutta päätinkin kävellä kun olin niin lähellä Tonavaa ja iltavalaistua ketjusiltaa. Tonavaa, Budaa ja siltoja katsellessa unohtaa aina kaiken mistä saattaisi vaikka vahingossa murehtia.

Ketjusillan toisessa päässä on monta sataa vuotta vanha pitkä tunneli, johon ei todellakaan ole suunniteltu mitään ilmastointia joten nykyään kun sen läpi menee autotie, jalankulkijoiden hengitysilmalle ei jää kovin hyviä mahdollisuuksia, kuten tavallista, jäin odottamaan bussia mennäkseni tunnelin ali seuraavalle pysäkille.

Liikenneympyrässä kuljeskeli poliisi. Kohta paikalle ajoi poliisiauto sekä moottoripyöräpoliisi. Tielle ajoi pari autoa lisää sulkien liikenteen joka suunnasta. Pariin minuuttiin ei näyttänyt tapahtuva mitään. Lopulta paikalla olevat autot ja moottoripyörät lähtivät kaahaamaan sillan yli ja kulman takaa ajoi lisää moottoripyöräpoliiseja yksi kerrallaan, jokainen pysähtyi hetkeksi ja kiihdytti sitten sillalle. Loputa kulman takaa tuli vielä noin 15 moottoripyrää, saman verran poliisiautoja ja vielä siviilipoliisiautoja. Viimeisenä tuli vielä paketiautollinen poliiseja.
Sitten tilanne oli ohi. Otinkin bussin joka kiertää Budan Linnan alueen läpi ja katselin maisemia.

Sitten kävin ruokakaupassa ja menin kotiin.

Vanheneminen

Täytin viime sunnuntaina 24. En keksinyt mitään sen juhlavampaa tekemistä kuin käydä eräässä kierrätystapahtumassa ja olla onnellinen siitä, että olen Budapestissa. Vuosi sitten mulle ei olis tullut mieleenkään että asun jossain Unkarissa.
Mulla on nyt vitun paljon siistimpää ku vuosi sitten.

Kahvilaa etsiskellessä löytyikin ihan älytön karkkikauppa jossa taannuin jälleen lapseksi niinkuin mulla on tapana aina lapsellisia kuvia, värikkäitä muffinseja tai karusellihevosia nähdessäni. Innostuksesta täristen ostin "ilmapalloilla" koristellun suklaavadelmamuffinsin ja kannoin sitä värikkäässä laatikossa kuin arvokkainta omistamaani asiaa. (tilanteella on todistaja, joten päätin myöntää itse ihan avoimesti)

Suomessa tällaista säätä kutsuttaisiin kesäksi

Reilussa kahdessa kuukaudessa on tapahtunut aivan valtavasti ja silti mä en tiedä tästä kaupungista saati tästä maasta kovin paljoa.

Torstaina kävin Annastiinan kanssa lettubaarissa joka on auki vuorokauden ympäri. Lounaaksi lettu pinaattikastikkeella ja jälkiruuaksi lettu kookoskermalla...!

Lettujen jälkeen mentiin ihanalla ikivanhalla HÉV -junalla Szentendre -nimiseen pikkukaupunkiin. Siellä oli pastellinvärisiä taloja, hevoskärryt, mukulakiviä ja pieniä kujia. Mentiin kivalle terassille lämpimän päivän kunniaksi (jotain +20) ja yksien oluiden jälkeen huomattiin olevanne kivassa pienessä nousuhumalassa. Hoipertelimme mutkikkaita katuja juna-asemalle, mutta ennen kotimatkaa tankattiin vielä kamalassa, mutta halvassa pubissa. Budapestissa ilta jatkui ja jatkui...niinkuin sillä yleensä on tapana.


Tänään oli karnevaali-henkinen mielenosoitus erään taiteilijatalon sulkemista vastaan. Siellä oli paljon hauskannäköisiä hippejä sun muita hymysuita.

Eräänä aamuna eräässä talossa Maros Utcalla

Mennään Annastiinan kanssa istumaan aamukahville ulko-oven eteen, juuri niin kuin lämpiminä kevätpäivinä pitääkin tehdä. Naapurikämpässä on joku remppa meneillään ja omistajat seisoskelevat pihassa.

Olemme hädin tuskin istahtaneet kynnykselle kun saamme kuulla, että meidän pitäisi heittää pois kaikki kuolleet kukat ovemme vierestä. Ja tässä sisäpihallahan ei saa polttaa. Ja meidän täytyisi oikeastaan mennä sisään, sillä naapurikämppää ollaa myymässä ja vanha pariskunta on tulossa katsomaan sitä. Ja se, että me emme saa istuskella pihassa ei johdu varsinaisesti siitä tupakasta... Naisen äänensävy on ilkeä ja naama hapan, mies on jo mennyt kadulle odottamaan potentiaalisia ostajia. Sitten kun asunto on myyty ja maksettu niin sitten kyllä saamme tehdä pihalla ihan mitä huvittaa, mutta nyt meidän täytyy mennä piiloon.

Saamme olla onnellisia siitä faktasta, että en puhu unkaria. Provosoituminen on nimittäin toinen nimeni. Varsinaista sotaa meidän ja asunnon omistajien välille ei siis syttynyt, mutta sisäinen Aku Ankka on alkanut juonitella Tulpun pään menoksi...

The N word

Kun baarin ovella oli poliisi ja kaksi järkkäriä tarkastamassa laukkuja, katsoimme toisiamme kummastellen. Sisällä joku totesi, että täällähän on tänään jonkinlaiset juutalaisbileet.

Ja niin todellisuus läiskähti kylmänä, märkänä rättinä suomalaisen Erasmus-opiskelijan kasvoille.

Yksi, Kaksi ja Perkele

Kuulinpa tuossa eräästä unkarilaisesta miehestä, joka oli antanut kolmelle hamsterilleen nimet "Yksi" "Kaksi" ja "Perkele". Hän ei ollut muistanut mikä on suomeksi kolme, joten kolmannen nimeksi tuli Perkele.

Sohvasurffareita ja kylpylä

Mulla oli elämäni ensimmäinen sohvasurffari viikonloppuna, kuuden viikon interreilillä oleva sympaattinen saksalainen. Tapasin myös kaksi muuta surffaria, suomalaista tyttöä, jotka ovat vaihdossa Prahassa. Oli mahtavaa tutustua (taas) uusiin ihmisiin ja niiden uusien ihmisten ja vanhojen tuttujenkin kanssa on mahtavaa hengailla Budapestin yössä.

Sunnuntaina olin surffareiden kanssa kylpylässä hoitamassa lievää krapulaa (suomalaisilla) ja lievää flunssaa (saksalaisella). En ollut vielä käynyt yhdessäkään kylpylässä vaikka se onkin must juttu Budapestissa. Mentiin kylpylään joka on kuulemma kaikkein suosituin ja jonka nimi on kaikken vaikein. Széchenyi fürdö sijaitsi puistossa ja se vasta varsinainen puisto olikin. Metroaseman ja kylpylän lisäksi siellä oli mm. huvipuisto ja eläintarha.

Kylpylässä oli ihanaa. Altaita oli ulkona ja sisällä. Piti taas tarkistaa sisäistä kalenteriaan kun käveli bikineissä ulkoilmassa ja jostain syystä ajatus siitä, että on vasta maaliskuun puoliväli, ei tuntunut järkevältä. Kuuden jälkeen tuli pimeä ja ulkoaltaat valaistiin varsin romanttisesti...!

Nyt on vähän sosiaalinen ähky, mutta onneks on kaks päivää aika tuijottaa seinää, kun tänään ja huomenna on vapaata, kun on joku tärkee pyhä...

Miau!

Naapurin kissasta on tullut äiti joten meidän sisäpihalla on monta pientä, ihanaa karvapalloa! Kerran ne tuli kylään kun avasin oven.

Kielinero

Tunsin itseni jälleen kielitieteilijäksi kun ratikan ikkunasta maisemia katsellessani huomasin, että eräässä unkarinkielisessä kyltissähän lukee "italialainen ravintola".
Ei ehkä kuulosta kummoiselta suoritukselta, mutta koitappa itse keksiä suomennos sanoille "olasz étterem".

Toinen tarina

Viinanhuuruinen tuulahdus -tuulahdus Suomesta. Omaa äidinkieltäni puhuvia, kiroilevia ja vittuilevia, no mitäs muutakaan kuin suomalaisia. Löysin ne jostain oluthuoneelta Budan linnan kupeesta, siellä ne olivat istuneet puoli päivää ja tekivät varmasti viikon tilin sille ravintolalle.

Juotin niille pálinkaa, vein vittulaan ja syötin unkarilaista ruokaa. Ne kiroilivat ja vittuilivat ja puhuivat suomea ja minä unohdin olevani Unkarissa. Hetken jo halusin itsekin Suomeen, takaisin omieni luokse, mutta totesin että ehtiihän sitä taas ryypätä ja vittuilla sitten parin kuukauden kuluttuakin.

Viikon kohokohta oli kyllä se hetki unkarilaisessa ravintolassa, jolloin tarjoilija ei ollut uskoa korviaan kun Rami tilasi maitoa ja kaljaa.


Tässä tekstissä saatan syyllistyä yleistyksiin ja kärjistyksiin, jopa stereotypioiden romantisointiin, mutta tämä saattaa olla myös tarkka kuvaus tapahtumien kulusta. Jääköön se tulkinnanvaraiseksi.

Székesfehérvár ja Moha

Székesfehérvár on pieni kaupunki Budpaestin lähellä, meidän koululla on kampus myös siellä. Olen reilun kuukauden opetellut lausumaan kyseisen kaupungin nimeä ja nyt se alkaa jo sujua. Moha puolestaan on pieni kylä Székesfehérvárin kyljessä.

Lähdetiin siis retkelle tutustumaan Unkarin kulttuuriin. Nukuttiin yksi yö Székesfehérvárin kampuksen asuntolassa ja jossa ei ollut mitään muuta kodikasta tai mukavaa kuin toimiva lämmitys. Székesfehérvárissa kaupunkina ei ole mitään muuta hyvää kuin se, että sieltä pääsee pois.

Shampanjaa, kotitekoista pálinkaa, absurdeja keskusteluja koirista. Hysteeristä naurua. Ja kampusbaari.

Niin, ilta jatkui kampusbaarissa joka oli niin kampusbaari kun vaan voi olla. Tunnelma oli jotenkin yli-aktiivinen ja suorastaan kliseisen teinijenkkileffamainen. Kaukana kotoa, keskellä ei mitään, ei sääntöjä, ei vastuuta, "eletään täysillä" tarkoittaa "biletetään täysillä". Aluksi se oli ihan hauskaa katseltavaa, mutta pian mulla meni hermot ja menin nukkumaan.

Aamulla kahdeksalta lähdettii Mohaan, osallistuttiin pieneen kyläjuhlaan, jossa "pelottavksi" pukeutuneet nuoret miehet maalasivat paikallaolijoiden naamat hiilellä ja tämän ideana oli pelotella talvea, jotta se lähtisi karkuun. Tarjolla oli munkkeja ja kuumaa mehua ja Mohassa oli sympaattista kyläjuhlan tuntua.

Päivällä takaisin Budapestiin jonne oli saapunut eräitä suomalaisia... Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Pieni huomio

Viimeksi kun pelasin sinisillä ja punaisilla, muovista ja puusta tehtyyn laatikkoon laitetuilla muoviukoilla jalkapalloa olin kai 12. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin sen on suurta huviani Budapestilaisissa baareissa.

Kohtaus elämästä

Budapest. Raitiovaunupysäkki. Kello puoli viisi aamuyöllä. Suomalainen nainen ja ranskalainen mies.

Nainen seisoo pysäkillä, mies tulee kohti haaveilevan näköisenä.

-Mä oon todella rakastunu.
-Ahaa, no eiks se oo ihan hyvä juttu? Meinaan, että rakkaus on aika tärkeä asia maailmassa noin ylipäätään.
-Niinkö? Rakkaus on mullekki tosi tärkeetä. Niin mä oon rakastunu suhun.
-Ai niinkö sä sanoit?
-Niin.
-Kuinkas nyt silleen?
-Ku sä näytät siltä, että sä oot täys sekopää.
-Ja sen takii sä rakastuit muhun?
-Niin.

Puheensorinaa ranskaksi. Bussi ajaa ohitse ranskalainen mies ja joukko hänen kavereitaan juoksevat bussin perään.

-Hyvää illanjatkoa...!

Romua ja hikeä

Saatiin tänään lahjoja eli ilmaisromua Vodafonelta ja koululta. Koulun mainos t-paita joka on käytännöllisen valkoinen, avainnauha, toinen t-paita joka on vähän siedettävämpi, toinen avainnauha, vodafonen sim-kortti (no tää on jo ihan käytännöllinen), avaimenperä ja pieni vesipyssy (?).

T-paita tuli kyllä oikeasti tarpeeseen heti saman päivän capoeira -treeneissä. Mä en todellakaan pakannut mukaan mitään niin turhaa kuin mukavia t-paitoja joten jouduin käyttämään ekoissa treeneissä toppia jonka olin pakannut yöpaidaksi. (Olen myös käyttänyt yöpaitana hupparia, jota en todellakaan siihen tarkoitukseen suunnitellut, mutta paikalliset lämpöeristykset, tai oikeammin niiden puute, yllättivät pahasti.)

Capoeirasta puheen ollen, se on ihan mieletöntä! Meillä on pieni muutaman hengen ryhmä, jossa on todella avoin ja kannustava ilmapiiri. Kyseisessä lajissa on aika paljon kyse vapautumisesta ja ujouden voittamisesta ja luulen juuri niiden olevan se merkityksellisin asia mitä tästä jää käteen. Vaikka oli se aika siistiä oppia päälläseisonta seinää vasten. Seuraava askel on sama ilman sitä seinää...