Suurien muutoksien päivä

Budapestissa sataa, Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden ja mä oon lähdössä Suomeen.

Pieni ihana kaupunki

Vietin perjantain kaupungissa jolla on ihmeellisen lyhyt ja yksinkertinen nimi: Szeged (vertaa esim. Székesfevérváriin). Szegedissä oli viinifestarit ja polttava auringonpaiste.

Budapestin katuja koristavat kodittomat ja rakennusten seiniä peittävät saasteet olivat kaukaisia asioita ja mikä ihmeellisintä: autot ja bussit eivät yrittäneet ajaa päälle.

Syötiin unkarin parasta jätskiä ja maisteltiin viiniä. Oli ihana päivä.

The last days of hedonism

Viime yönä istuskeltliin Tonavan rannassa katsellen iltavalaistuja siltoja ja keskiaikaista linnaa, juoden opiskelijabudjetilla ostettua unkarilaista olutta ja viiniä. Kohta on maanantai. Ei pelkästään siinä merkityksessä, että se on viikonpäivä jona lennän Suomeen. Myös yli kolmen kuukauden lomani todellisuudesta vaihtuu arjeksi.


Hei hei halpa olut ja mielikuvitukselliset pikku kahvilat. Hei hei kuumat lähteet ja kylpylät. Hei hei Tonava ja Budan kukkulat...

Mutta on myös hyvä mennä Suomeen. Haistelemaan meri-ilmaa ja totuttautumaan todellisuuteen. On hyvä palata todellisuuteen ennenkuin elämä hemmottelee pilalle.

Raikasta ilmaa ja ilmaista viiniä

Koulu tarjosi 400 forintilla eli vajalla 1,5 eurolla viininmaistelumatkan pikkukylään. Ennen puoli-ilmaista illallista ja sitä viiniä oli kuitenkin pikku patikkaretki kansallispuistossa.

Metsikössä vaellus oli kaikessa tervehenkisyydessään todella mukavaa, mutta seuratessamme polkujen sijaan ryhmänjohtajaa saimme kosketuksen todelliseen pusikkoon ja puolisen tuntia eksyksissä oloa. Parin tunnin rämpimisen ja lopulta hieman leveämpien polkujen jälkeen saavuimme jonkun linnan raunioille ja 99% porukasta alkoi olla vähän vittuuntuneita helteiseen metsikköön. Kreivin aikaan saimme kuulla, että läheiselle parkkipaikalle on järjestetty virvokkeita. Ryystimme kaivovettä, sekä viinistä ja vedestä sekoitettua juomaa eli fröccsiä auringon polttaessa jo valmiiksi punehtuneita olkapäitä.

Tankkauksen jälkeen oli taas tieodossa patikointia, mutta tällä kertaa oikein asfalttipäällysteisellä tiellä. Pellon reunassa ruskettuessani keskustelin suomalaisuudesta ja puolalaisuudesta sekä luonnollisesti vodkasta.

Perillä odotti ulos katettu pöytä peltojen ja viinikellarin välissä. Friteerattuja herkkusieniä, juustoa ja viiniä suoraan viereisiltä rypäleviljemiltä.

Viiniä sai juoda niin paljon kehtasi pyytää.

Viikon henkisyyshetki

Kävin eilen patikoimassa maan sydänchakran tienoilla. Oli vihreää, raikasta ja vuoristoista, eksyinkin melkein.

Ei menny ihan niinku Strömsössä..

Kuvittelin meneväni merkittäväänkin turistikohteeseen suunnitellessani matkaa kaupungin laidalle puistoon johon on roudattu kommunistiaikaisia patsaita.

No ensin ihan omaa älykkyyttäni etsin bussia väärältä rautatieasemalta. Löydettyäni kartan ja huomattuani virheeni etsin bussin sille oikealle rautatieasemalle. Oikealta rautatieasemalta piti ottaa bussi, bussia piti odottaa 20 minuuttia. Vastapainona tämä bussi oli modernimpi ja siistimpi kuin paikallisliikenteen bussit. Reilun kymmenen minuutin kuluttua näin patsaspuiston pysäkin vilahtavan ohi. Samaan aikaan vieressäni istuva täti kysyi tiedänkö jotain tiettyä pysäkkiä ja kerroin että olen ilmeisesti itse väärässä paikassa enkä löydä bussista edes Stop -nappia. Yksi valtavan bussin kahdesta tai kolmesta Stop -nappulasta oli kuitenkin ihan penkkini vieressä ja lopulta olin mennyt vain kaksi pysäkkiä liian pitkälle -mikä tarkoitti vajaan puolen tunnin kävelyä autotien ja loputtoman pusikon välisellä kapealla hiekkakaistaleella.

Erään ohi ajavan auton töötättyä aloin tarkkailla ympäristöäni. Hetken päästä vanha mies pysähtyi vastakkaiselle bussipysäkille ja tuijotti kävellessäni ohi...ehkä hän halusi auttaa jos olen eksynyt...Muutama auto hidasti kohdallani, joka kerta autoa ajoi mies, yhdellä oli ikkuna auki ja hidastaessaan hän haki katsekontaktia. Olin jo melkein perillä kun se sama mies tuli toisesta suunnasta takaisin, hidasti ja huuteli jotain josta ymmärsin vain sen verran, että hän halusi minut autoonsa. Mies ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan englantia, mutta käsimerkeistäni hän lopulta tajusi ajaa pois.

Päästyäni oikealle bussipysäkille kävelin välittömästi tien toiselle puolelle ja jäin odottamaan bussia takaisinpäin. Olin tehnyt matkaa patsaspuistoon melkein kolme tuntia, mutta kun pääsin perille en halunnut muuta kuin päästä takaisin kaupunkiin.

Tänään yritin uudella onnella. Pääsin perille ilman ongelmia, mutta huomasin, että kyseinen puistopläntti ei ollut ollenkaan kaiken vaivannäön arvoista. Olin alueella alle puoli tuntia ja mennessäni takaisin bussipysäkille tien vastakkaisella puolella ajava rekkamies hidasti, tööttäsi ja teki vihjailevia liikkeitä kädellään ja suullaan...

Luulin siis meneväni turistirysään, mutta todellisuudessa menin vasemmalla kädellä huitaistuun ulkoilmamuseon irvikuvaan erittäin huonomaineisella alueella.

Kiitos taas elämä tästäkin.

Mä en kestä

Luulenpa, että pahin on nyt, nämä viimeiset kaksi viikkoa. Melkein kaikki deadlinet koulussa on nyt, mutta en pysty enää keskittyä opiskeluun. En pysty nukkumaan enkä pysty heräämään aamulla. Kaikki muuttuu kohta taas niin radikaalisti.

En ole nähnyt Manua sen jälkeen kun lähdin tänne. Ja nämä kolme kuukautta ovat olleet p.i.t.k.i.ä joten nyt kun alkaa odottaa sitä näkemistä, on niin levoton olo, että haluaisi kiipeillä seiniä pitkin.